30.06.2010

Parin päivän Brill Building

Olemme täällä äänilevyn alkulähteillä törmäneet siihen, että kun hyvää yritetään saada aikaan, päivät vaihtuvat viikoiksi, viikot kuukausiksi. Olemmepa kokeneet jopa kahden ja puolen vuoden albumin kypsytyksiä.

On syntynyt tarve saada musiikkia nopeammin aikaan, ja tietenkin - laadusta tinkimättä.

Päätimme suorittaa laboratoriokokeen. Kaiku on kiinnittänyt uuden artistin, jonka nimeä emme vielä tässä paljasta. Tämän kolmekymppisen komeaäänisen miehen toivomme koskettavan musiikillaan 20+ yleisöä, ehkä naisvaltaista, aktiivista ja keikoilla mielellään käyvää.

Päätimme järjestää kaksipäiväisen kirjoittajatapahtuman.  Niinpä kutsuimme tänne studioillemme tusinan maan eturivin laulunkirjoittajia synnyttämään keskitetysti musiikkia vain tälle yhdelle ja ainoalle artistille. Vähän niinkuin Brill Building pariksi päiväksi Krunikkaan.

Aurinkoinen aamu alkoi tehtävän kuvailulla ja artistin pienellä laulunäytteellä.

Sitten kerrottiin kolmen hengen ryhmät, joissa olimme ajatelleet tekikjöiden onnistuvan parhaiten. Kokeneita yhdistettiin nuorempiin, tuntemattomia toisiinsa.

Ensimmäinen hämmästys koettiin työn käynnistyessä. Kaikki alkoivat musisoida kuin riivattuina. Ei ujostelua, ei pähkäilyä, ei ahdistelua. Oli kuin kaikki olisivat avanneet vesihanat ja antaneet luovuuden virrata valtoimenaan huoneeseen. Kaikkialla vallitsi innostus ja solistimme kiersi posket punaisena ryhmästä toiseen. Sanoittajat haastattelivat häntä: mikä saa sut itkemään, mikä on sulle rakkainta ja tärkeintä...

Kun muutaman tunnin jälkeen porukkaa saapui buffet-lounaalle studion kahvioon, kaikki kertoivat jo pitkälle edenneistä lauluista, hotkaisivat salaatit, ja palasivat kiireesti seuraavan laulun kimppuun.

Iltapäivä kului yhä kiihtyvän sykkeen merkeissä. Artisti kiersi demottamassa uusia lauluja eri studiohuoneissa minkä kerkesi. Illaksi kaikki kuljetettiin Ruoholahteen edustussaunaan rentoutumaan, vähän juhlimaan ja kuuntelemaan päivän satoa.

Ja mikä sato se olikaan! Jo ensimmäisen päivän jälkeen kooossa oli kuusi-seitsemän laulua, jotka jokainen olisivat voineet olla levyllä, jonka tekeminen oli vasta aloitettu. Koko seurue taputti ja hurrasi toistensa tekeleille. Ja hämmästeli!

Seuraavana päivänä sama meno jatkui. Kahtena päivänä syntyi kolmetoista laulua, joiden joukossa ainakin kolme selvää sinkkubiisiä. Jos et tiedä levyjen teosta paljoa, saatan kertoa, että sato oli mykistävä. Samaan tilanteeseen perinteisillä "oisko sul biisejä tällaselle yhelle uudelle artistille" -metodilla samaan olisi saattanut mennä helposti vuosi.

Co-writing, kuten tätä metodia kutsumme, on hämmsätyttävän tehokasta toimintaa. Kun sitä analysoin, löysin järkisyitäkin.

Ensinnäkin, kulttuuriin kuuluu, että on pakko syntyä jotain. Nyt. Ja edelleen, se mitä tehdään, on saatava saman tien valmiiksi. Ei huomenna, vaan nyt. Miksi nyt? Siksi, että kaveri tekee oman laulunsa loppuun kuitenkin. Enkä minä halua olla huonompi.

Ja se positiivisuus, kannustaminen ja tsemppaaminen. Se tarttuu ja saa ihmiset ylittämään itsensä. Yhdessä.

Tämä ei jää tähän. Erityisesti silloin, kun ei tehdä lauluntekijän levyä, kutsukaamme joukot koolle. Ainahan tuollainen leirittäminen jotain maksaa, mutta se raha tulee takaisin säästetyssä ajassa monin verroin.

Ja hei, korvaa radiolle. Syyskuussa päsähtää. Ja jos ei leirimme ykköstykkibiisi ole hitti, lupaan syödä hatullisen.

30.05.2010

Pukumiestä paossa

Tänä vuonna on sadellut kutsuja 50-vuotispäiville. Miksiköhän? Nyt ollaan siinä kohdassa, mitä joskus nuorempana kauhulla ajattelin katsellessani Suomen Kuvalehden merkkipäiväkuvasivua: minkähänlaista olisi olla tuollainen pukuäijä, joku johtaja, viisikymmentä vuotta ja itsetietoinen hymyntapainen huulila.

 Noh. Ei tämä nyt hullummalta tunnu, moni asia on mallillaan. Lapset omillaan ja asunto maksettu. Itsetietoiseksikin saattaisi ryhtyä, mutta sen ansan aion välttää. Mitenkö? Aloittamalla uutta. Pakottamala itseni pois sieltä, missä olen hyvä. Menemällä sinne, missä olen turisti, neuvottava aloittelija. Kuvittelen, että sellainen olisi viisikymppiselle kokopäivä-besserwisserille terveellistä.

Aloitin siis purjehdusharrastuksen. En tiedä purjehduksesta entuudestaan mitään. Paitsi sen, että jos sen aikoo tässä elämässä aloittaa, niin aikaa aloittamisen aloittamiseen ei ole enää paljon.

Ensin ostin käsikirjan, sitten veneen. Eilen nostin ensi kertaa purjeet. Itse asiassa  vain etupurjeen, koska tuuli oli reipasta Helsingin edustalla. Käänsin veneen sivumyötäiseen ja sitten mentiin.

Ei ole mukavaa olla tietämätön, ummikko joka ei osaa paikallista kieltä. Purjehduksellakin on omansa. Se on opittava. Eikä pelkästään tyylisyistä, vaan turvallisuuden takia. Meri on arvaamaton leikkikaveri. On oltava valmiina joka hetki yllättäviin tilanteisiin, joissa on elintärkeää, että kaikki ymmärtävät toisiaan. On siis yksinkertaisesti pakko oppia. Se on kiehtovaa.

Viimeistään nyt huomaa, kuinka helppoa on jäädä niiden asioiden ympäröimäksi, jotka kokee hallitsevansa.  On helppoa rakastua omiin mielipiteisiinsä ja uskomuksiinsa. Näyttäisi kuitenkin olevan niin, että helppous, kamppailun ja kilvoittelun puute elämässä, johtaa degeneraatioon, taantumiseen ja lopulta väsähtämiseen.

Niinpä olen suunnitellut paneutuvani tulevina aikoina melkomoisella pieteetillä siihen, missä kulmassa tuuli kohtaa purjeen pinnan,  milloin itseskuuttaava fokka pelittää parhaiten ja miten taittolapapotkuri käyttäytyy peruutettaessa ahtaassa satamassa.

Enkä halua tällä esittää, että tietäisin mukavuusalueiltanikaan kaikkea. Kaikkea muuta! Mutta tietämisen saatana pysyy parhaiten loitolla, kun muistuttaa itseään oppimisen taivaallisista iloista.

On siis ryhdyttävä oppilaaksi. Varsinkin jos on opettaja.

17.04.2010

Köpöttelyn autuus

Olisiko se ollut vuosi -93 tai -94, kun Iltalehti teki minusta aukeaman popparijutun. Artikkeli oli kuvitettu valtavilla ja tiukasti rajatuilla kasvokuvilla. Kuvista paljastui karmaisevalla tavalla veltonpulleat posket, elettyjen vuosien huono elämä. Keikkoja oli ollut paljon - ja niin oli myös kaljaa ja pitsaa, keikkamiehen polttoainetta. Olin 35-vuotias ja menettämässä nuoren miehen habituksen.

Jotain oli tehtävä. Aloitin lenkkeilyn.

Siitä on nyt viitisentoista vuotta. Nuoren miehen hahmon kanssa hävisin taistelun jo aikaa sitten, mutta ilman juostua, ehkä runsasta puoltatoista tuhatta lenkkiä saattaisin muuten olla aika paljon heikommassa hapessa kuin nykyisin. Eikä siinä pelkkää ruumista hoideta. Lenkillä keho kohtaa hengen, lähes rakasteluun verrattavalla intesiteetillä.

Ja hengen ja ruumiin kohdatessa, ihminen kohtaa myös ympäristön. Jalkautuminen antaa myös ainutlaatuisia  esteettisiä elämyksiä. Lenkkeillähän voi missä päin maailmaa tahansa. Muistan varhaisen aamun lenkin sumuisessa Venetsiassa. Turistit vielä nukkuivat, paikalliset jo liikkuivat utuisen Canal Granden rannoilla. Tai lenkki koleassa Central Parkissa, ihan kuin elokuvissa, ympäri Jacqueline Kennedy Reservoirin. Tai kiireetön hölkkäily uneliaassa Beverly Hillsissä, vastaleikatun ruohon tuoksuessa miljonääriasumusten ympärillä. Tai Pariisin Montparnassella kun kahvilat availevat oviaan, tai seikkailulenkki Jamaicassa, New Yorkin Queensin takana sijaitsevassa mustassa rähjälähiössä, roskien ja autonromujen seassa, ehkä vähän riskirajoilla. Tai Belgradin kosovolaismustalaisten leirin läpi, Toscanan viljavien vainioiden keskellä rosmarinin tuoksussa. Tai keskellä Djurgårdenin vehreyttä, Tukholmassa venereissulla.

Ja luomoavat ovat lenkkimaisemat ihan tässä kotikulmillakin Helsingissä. Pohjoisranta, Esplanadit, Bulevardi, Kaivopuisto. Ja vuoden kierto; ensin oli hyytävä Pohjoisrannan lumimaisema, yksi purjevene oli unohtunut talven jäiseen syliin. Kohta veneressukka on jo taas avovedessä, kun aurinko lenkki lenkiltä sulattaa vettä auki kesän tulla.

Lenkkeilijä tuntee ihollaan vuodenaikojen tulon ja menon. On hauska keräillä kulmakarvainkohotuksia laittamalla juoksusortsit jo huhtikuun alussa päälle, heti kun on vähän plussan puolelle päästy.

Ja se voittajafiilis! Vaikka olisi kuinka kyrsinyt lähteä harmaaseen tihkuun ähkimään, ei koskaan, siis ei yhden yhtä ketrtaa, ole kaduttanut takaisin tultua suihkun jälkeen.

Tulevaisuuskin näyttää hyvältä. Tuolla tulee koko ajan vastaan meikäläistä ainakin pari vuosikymmentä vanhempia tämän lajin harrastajia.

Ja sehän on lohdullista se.

Kun vaan jaksaa köpöttää.

 

 

24.03.2010

Valmentaja on aina ruudussa yksi

Olen havainnut, että työni on yhä enemmän opettamista ja valmentamista. 

Löydän itseni tämän tästä selvittämästä jollekin tai joillekin perusasioita laulunteosta, ja aivan erityisesti sanoittamisesta. Viime viikkokin sisälsi ensin kaksi päivää laulunteon intensiivikurssitusta Pohjan Vikanissa, sitten oppituokio perjantaina uudelle kuusitoistavuotiaalle artistilupaukselle, joka arkana toi arvioitavakseni ensimmäisen suomenkielisen laulunsa. Ja vielä samana iltana nelituntinen samaa tavaraa Sibelius Akatemiassa Hittitehdas-koulutuksessa kuudelletoista opiskelijalle.

Eihän tässä mitään uutta ole. Laulunteon lainalaisuuksien kertaustahan tämä on ollut koko viisitoistavuotinen levytuottajan urani. Uuudestaan ja uudestaan; Tällainen on yhden tavun riimi,  ja suomen kielessä paino on aina sanan alussa. 

Viime aikoina olen pysähtynyt miettimään valmentajan osaa. Se on kuin peruskoulun ensimmäisen luokan opettajan; joka syksy uudet ekaluokkalaiset porhaltavat sisään,  ja aloitetaan A:sta.

Valmentaja on aina ruudussa numero yksi. Kun valmennettavat pääsevät vauhtiin, taidot karttuvat, ja varsinkin pop-maailmassa, kun tulee mainetta ja mammonaa, alkuvauhdin antaja jää taustalle - keskittyäkseeen kertomaan seuraavalle, että että tällainen on yhden tavun riimi ja että suomen kielessä paino on aina sanan alussa.

Miksi sitten vieritän ylämäkeen tällaista Sisyfoksen kiveä, pääsemättä koskaan perille? Siksi, että vierittämisessä itsessään on ideaa. Rakastan sitä hetkeä, kun kylvetty verso on kasvanut siihen mittaan, että ensimmäinen hedelmä ilmestyy. Kun laulu alkaa paljastua aloittelijan rönsyilyn ja hapuilun alta. Kun tekstirivit alkavat yksinkertaistua ja näkökulmat tarkentua. Kun laulun eri osat löytävät paikkansa ja tehtävänsä. Ja kun valmentaja saa kehua valmennettavaa ja haltioitua yhdessä tämän kanssa.

Olen kirjoittanut lauluja itse kolmenkymmenen viiden vuoden ajan. Jotain siinä on tarttunut jaettavaksi eteenpäinkin - mutta onhan laulu myös salaisuutensa pitänyt.  "The songs don´t come easy", totesi Leonard Cohen, ja kertoi kirjoittaneensa Hallelujah -biisiään neljä vuotta. Lauluntekoa opettaessa huomaa myös vanhan totuuden; samalla oppii itse. Olen tullut kerranneeksi kaiken tietämäni nytkin viimeksi kuluneen vuoden aikana tehokkaasti. Ehkä minäkin vielä kirjoitan joskus.

Jylhistelen välillä itsekseni tätä tehtävää, välittää käsityötaitoa ja kulttuuriperimää eteenpäin.  Olla lenkki vuosisatojen ketjussa. Jossain siellä Larin Parasken ja Lady Gagan välissä.

26.02.2010

Muhammad ja John Madisonin puutarhassa

Koko urheileva maailma odotti henkeään pidättäen maaliskuun kahdeksatta päivää vuonna 1971. New Yorkin Madison Square Gardenissa käytiin nyrkkeilyottelu, jossa kaksi voittamatonta raskaan sarjan iskijää Joe Frazier ja Cassius Clay, ottivat yhteen. Sadat miljoonat ihmiset ympäri maailmaa, kaksitoistavuotias meikäläinen siellä mukana, jännittivät, pärjääkö suurisuinen Clay kovanyrkkiselle Frazierille. Pärjäsi kyllä, voitti - yhteiskunnallistui - ja muutti pian ottelun jälkeen nimensä Muhammad Aliksi, Amerikan mustien muslimien tukemana.

Noista hetkistä asti Madison Square Garden on ollut minulle tarunhohtoiset kolme sanaa, Worlds Greatest Arena, kuten se itsekin kutsuu itseään. Olen usein kulkenut sen kylkiä kaupuingissa ollessani, mutta vasta eilisiltana tulin menneeksi sisään kaikkein pyhimpään. Syynä oli John Mayer, joka on tyrmännyt maailman, ei nyrkeillään, vaan pehmeällä äänellään ja ehtiväisillä sormillaan.

"The Garden" on massivisuudessaan vaikuttava ja sympaattisesti kulahtanut. Mutta kaikki toimii kuin tupakki. Hämmentävä oli myös (lähes) paperiton lippu. Lähestyin pelkän luottokortin kanssa sisäänmenoporttia. Kortin numero toimi koodina Suomesta tekemälleni varaukselle. Saan lappusen, jolla löysin kuin löysinkin paikkani.

No, oliko se itse Mayer nyt sitten niin lutunen, kuin kuvissa?  No olihan se. Ainakin lavan edusta oli täynnä oman elämänsä jenniferanistoneja, sellainen tietty ilme naamallaan diggailemassa paksuhuulista pikisilmää, joka lopulta ilmestyi harsojen takaa.

Mayer ja seitsenhenkinen bändi ottivat luulot pois heti kättelyssä. Uuden albumin avausraidalla Heartbreak Warfarella lähdettiin liikkeelle ja heti kävi selväksi, että nyt ollaan maailmanluokan musiikkiesityksessä.  Floridan Sunrisesta helmikuun alussa alkanut amerikankiertue oli jo ehtinyt hitsata bändin komeasti yhteen.

Illan artisti tuo mieleen väistämättä Eric Claptonin. Kolmekymppinen Mayer on sielukas kitaristi, upea laulaja ja valkoisesta bluesperinteestä ponnistava laulunkirjoittaja. Clapton oli aikansa superkitaristi,  hänkin palvottu ja vikkeläsorminen. Mayer näyttäisi olevan kaikessa kuin Claptonin päivitetty versio. Teknisesti täysin suvereeni kitarismi kepittää kyllä slowhandin parhaatkin päivät ja lauluäänikin on vielä ikisuosikkianikin hunajaisempi. No, sävellykset, ne ovat Mayerilla paikoin uskomattoman harmonisesti ja melodisesti rikkaita ja kekseliäitä, mutta onhan se Claptonkin kuolemattomia lauluja meille lahjoittanut.

Pidän edelleen Continuum-albumia Mayerin parhaana. Sen lumo perustuu malttiin ja pieneen, herkkävireiseen tekemiseen. Laulut nousevat esille ja taitoreservi maltetaan pitää aisoissa. Continuumin laulut olivat myös konsertin huippuhetkiä. Tosin varsinaisen setin päättänyt upea Gravity unohti maltin, mutta harkitusti. Pidätellysta ja latautuneesta alusta kehittyi hendrixmäisiin mittoihin paisunut stratocaster-inferno, jonka jälkeen monella kitaristilla kävi varmaan kamojen myynti mielessä.  John Mayer on kitarajumala, ei siitä mihinkään pääse.

Bändin näkyvin oli superrumpali Steve Jordan, joka on myös tuottanut uuden Battle Studies levyn. Aikanaan Claptoninkin kiertuebändissä soittanut Jordan on kerrassaan fantastinen yhtyesoittaja. Ei mitään turhaa koketeerausta. Rumpusoolokin oli hauskasti melkein perusbiitiä alusta loppuun. Ja kyllä lepäsi!

Toista kitaraa soitti vanha sotaratsu, pitkään Paul McCartneyn kanssa maailmaa kiertänyt Robbie Macintosh. Näin hänet kymmensien vuotta sitten Globenissa Maccan bändissä - ja sitten joku tovi myöhemmin suureksi hämmästyksekseni Helsingissä jonkun nimettömän brittitrubaduurin kitaristina duo-keikalla Hallituskadun Copacabanassa. Kun pelimanni siinä keräili perse pystyssä keikan jälkeen efektipedaakleja kassiin keskellä kännisiä, en malttanut olla kysymättä häneltä, että miltä se tuntuu, siis vaihtaa Globenin Copacabanaan. Robbie vastasi ystävällisesti, että hei kamoon, keikka on keikka, oli se missä tahansa.

Ja nyt 52-vuotias Mr Mackntosh oli New Yorkin loppuunmyydyssä Madison Square Gardenissa soittamassa John Mayerin rinnalla yleisölle, joka söi tähden kädestä, kiljui ja lauloi mukana sydämensä pohjasta - seisten - koko konsertin alusta asti. Sellaista on soittajan homma. Kaikenlaisia keikkoja.

Mutta John Mayer ei säestä, vaan vaan paistattelee megasuosionsa lämmössä kaikkialla maailmassa. Osa kesäkuun Euroopan keikoistakin on jo myyty loppuun. Mutta ainakin Englannissa näyttäisi olevan vielä lippuja jäljellä. Kyllä tämä mies kannattaa livenä kokea. 

Mayerin samettista laulamista ja vihaista kitarointia voisi luonnehtia Muhammad Alin sanoin:" Liiku kuin perhonen, iske kuin ampiainen. "

 

07.02.2010

Idiots From America

Olin kesällä -88 Firenzessä kuukauden päivät kirjoittamassa lauluja. Siellä tapasin kaksi iloista tanskalaista katusoittajaa, jotka soittivat setissään minulle tuntematonta kappaletta Memphis In The Meantime. Nämä kaverit, Jens ja Krikke, esittelivät minulle tämän laulun myötä sittemmin John Hiattin ja hänen fantastisen levynsä Bring The Family.

Elämä heitti Jensin ja Krikken myöhemmin puunhakkaajiksi Fär-saarille, vuodeksi hengaamaan Toscanaan, sieltä Amerikkaan onnenetsintään. Matkalle mahtui vaimoja ja tyttöystäviä, pari lastakin taisi siunaantua. Stoorin lopun sain kuulla aivan vastikään, kun Jens otti minuun yhteyttä, minkäpä muun, kuin Facebookin kautta.

Tänään saatoin kertoa Jensille, että eilen kuulin Memphis In The Meantimen Helsingissä livenä Hiattin itsensä vetämänä.

Niin, suuri suosikkini Hiatt ja minulle musiikkinsa puolesta tuntemattomampi Lyle Lovett tosiaan vetivät eilen Kulttuuritalolla kahden ja puolen tunnin nautittavan kiertoajelun americanan ytimeen, bluesin ja countryn sydänmaille. Lavalla oli vain kaksi miestä ja akustiset kitarat.

Osasin YouTube maistiaisten perusteella odottaa, että herrat eivät esiinny duona vaan, nimenomaan vuoronperään soolona. Toinen soittaa ja toinen kuuntelee.

Ihan aluksi ajattelin, että moinen on haaskausta. Missaamme kaikki hienot kitarajutut ja kantristemmat. Pian tajusin, että juuri tässä formaatissa on konsertin voima.

Kun on vain mies ja kitara, laulu - siis hengentuote - on paljaana. Ja niin on myös esiintyjä. Pienimmätkin vireenheitot, temponhuojahdukset ja sormenlipsahdukset kuuluvat kaikille salissa. Niin eilenkin. Ja tässä tietenkin on myös ikiaikaisen kokoonpanon tenho. Ihminen laulaa ihmiselle.

Ja salaperäinen voima esitykseen syntyi myös siitä, että toinen huippuartisti kuuntelee lavalla, yleisön tarkkaillessa, kun toinen vetää. Usein kuuntelijalta seurasi pieni kommentti. "Great song." "That´s one of my favourites". " Love that song".

Välistä Hiatt kyllä tarjosi Lovettin lauluihin kulmikasta kitarointia sekaan ja vähän stemmaa kertosäkeessä. Mutta hyvin hillitysti.

Kaikesta päättäen setti rakentui todellakin siinä paikan päällä, laululla laulua kommentoiden. Välistä kiireetön kitaran virittelykin vaikutti ajanpeluulta: "Mitähän nyt laulaisin tähän?" Viehättävää.

Varsinkin Lovett vaikutti myös mainiolta stand up-mieheltä. Minimalistiset tuikkaukset Hiattin tarinointiin saivat salin hirnahtamaan moneen kertaan.

Ja se itse musisointi sitten.  Se oli vakuuttavaa kuultavaa. Kilometrit pukevat tällaisia kavereita. Hiattin ääni on perussävyltään aika kuiva ja soinniton, mutta varsinkin ylärekisterikiekaukset tulivat edelleenkin notkeasti. Yleisönkin huutelema "Have A Little Faith In Me" kuultiin encorena. Siinä kohtaa on pakko myöntää, että kaipasin isoa Steinwaytä kitaran sijaan. Lovett taas lauloi ylväästi, pää takakenossa kauniisti soivalla äänellään - sitä tyylikkäästi narisutellen. Hiatt veteli vain omia laulujaan, mutta Lovett kauniin amerikkalaisperinteen mukaisesti myös muiden helmiä Greatful Deadia myöten.

Jos joskus pitäisi jollekin kertoa, mitä uskottavuus musiikissa tarkoittaa, pitäisi hänet viedä eilisenkaltaiseen tilaisuuteen, jossa kukaan ei todistellut kenellekään mitään. Näytöt on annettu ajat sitten. Markkinoista veisataan viis. Vedetään vaan äijäporukassa toinen toistaan pätevämpiä kappaleita elämästä, jonka valoihin ja varjoihin molemmat ovat saaneet aivan riittävästi tuntumaa.

Ai että. Kyllä kelpasi!

---------------------

PS. Encoreissa Hiatt antoi ylenpalttista kiitosta suomalaiselle yleisölle, joka pysyi hyvin kyydissä kaverusten läpänheitossa kielimuurista huolimatta.  Ja suomi säälittä heitä amerikkalaisia: "We´re just idiots from America, who can speak just one language!" Well, well. Ainakin Lovett on kuulemma nuoruudessaan opiskellut saksaa...

31.01.2010

Naamakirjakurtisaani muistelee

Tämä nykyään sosiaaliseksi mediaksi kutsuttu toiminta erilaisissa verkon kokoontumispaikoissa muovaa itseensä hauskalla tavalla sääntöjä ja etikettejä. Miksipä ei muovaisi, näinhän tapahtuu kaikkialla muuallakin, missä kaksi tai useampi ihmistä kohtaa.

Tulin Facebookiin joskus puolitoista vuotta sitten tällaisena nuorekkuutta tavoittelevana viisikymppisenä. Hullaannuin kaltaisteni tavoin sen kiehtovaan maailmaan, sen suloiseen tyhjänpäiväisyyteen ja ennätysmatalaan kynnykseen ottaa kontaktia ihmisiin. Ihmisiin, jotka tunsi jotenkuten, mutta ei välttämättä edes moimoi-pohjalta. Lähettelin ystävyysrequesteja ja tulin hyväksytyksi. Hyväksytyksi tuleminenhan on perustarpeitamme, joten tuntui aina lämpimältä, kun joku kolmekymppinen risupartakitaristi hyväksyi ystäväkseen. Ystäväksi - jee, todellakin.

Ja samalla tavalla hyrskähti sydänalassa, kun joku havaitsi minut FB:ssa ja aktivoitui lähettämään puolestaan ystäväpyynnön. Minuun siis kohdistui jostain suunnasta plusmerkkistä aloitteellisuutta - vähintään muutaman näpäytyksen ja enter-klikin verran.

Alkoi ystävien keräily. Lukema karttui, olin ylpeä ensimmäisistä kymmenistä - sadan rikkoutuminen tuntui jo aika hurjalta. En ollut koskaan tullut ajatelleeksi, kuinka paljon minulla on ystäviä - tai tuttuja. Nyt laskuri näytti tarkan tilanteen.

Ja niinhän siinä aina käy, että jos on joku lukema, verenpaine, vuosiansio tai feissarikaverimäärä, alkaa vertailu. Verenpaine saisi olla pienempi kuin kaverilla, vuosiansiot mielellään isommat. Samoin ystävämäärä FB:ssä.

Sitten alkoi tulla ystäväkutsuja vähän vieraammilta. Aluksi kysyin huolekkaasti: "Tunnemmeko? Olemmeko tavanneet?" Jotkut olin tavannut, useimpia en. Sen sijaan oli näitä: " olen musiikkisi ystäviä" ja "olin keikallasi Kuusankosken seurakuntatalolla maaliskussa -84". Alkoi linjanveto ja puntarointi. Huomasin "yhteiset ystävät"-osiosta, että eräs megajulkimokamuni oli yleensä kaikkien niiden kaveri, jotka pyrkivät minunkin rinkiini. Sitten tajusin: kannattaa hyväksyä kaikki! Ottaa vastaa kaikki avosylin, armahtaen, virtuaaliset kädet levällään kuin Jeesus: tulkaa minun tyköni, te isoavaiset! Megajulkimoystäväni valtavan karttuman täytyi olla tämänkaltaisen toiminnan tulosta.

Haa, saan siis tästä mainion tiedotusverkoston, jos haluan kertoa jotain. Vaikkapa, että kymmenen vuotta valmisteilla ollut uusi albumini on lopultakin ilmestynyt!

Pyyntöjä tuntematomilta tupsahteli muutaman päivävauhtia. Hyväksyin kaikki.

Mutta sitten, yhtäkkiä kaikki ei ollutkaan enää ihan kivaa. Seinälleni alkoi ilmestyä kasapäin kaikenlaista hassunhauskoja questeja ja muuta verkkokuonaa. Oli toinen toistaan idioottimaisempia kyselyjä ja sovellutuksia, joilla "ystäväni" minua ilahduttivat. Kuvakansioni täyttyi kymmenistä ratkiriemukkaista valokuvasovellutuksista, joissa minun kuvani oli tägätty mukaan johonkin ihmeelliseen kauhukabinettiin.

"Aika pelottavia ystäviä sulla", totesi kolmekymppinen tuttuni käytyään fb-sivuillani selailemassa jo pitkästi toiselle tuhannelle paisunutta kaverigalleriaani.

Mutta pahin oli vielä tulossa:"Niin, sunkaltaisiahan kustutaan fb-huoriksi", luonnehti vanhempi tyttäreni strategiaani "Siis niitä jotka hyväksyy  tuntemattomia tosta vaan frendeiksi."

Aika oli kypsä u-käännökseen verkkokäyttäytymisessäni. Aloitin Suuren Puhdistuksen.

Olin vieraillut joidenkin ystävieni fb-sivuilla, joissa pariin sataan rajattu ystäväjoukko kävi hienostuneen huumorin sävyttämiä sivistyneitä keskusteluja keskenään. Ne olivat aiheiltaan diskurssin mukaisesti rennon joutavia, mutta sanomattoman elegantteja ja viihdyttäviä. Minäkin haluaisin sellaista! Enkä jonkun urpon laittamaa kiertokyselyä aiheesta "Harrastaako Pekka Ruuska yhden illan suhteita?"

Tyhjensin  muutamassa erässä - jännetuppitulehduksen uhallakin - kuutisen sataa tuntematonta ystävän statuksen saanutta.

Kuinkas kävi? Sivut siistiytyivät ja aloin tuntea ne omikseni. Intelligentit keskusteluvitjat vielä puuttuvat, mutta ehkä niiden aika on tulossa. Olen varmaan vähän lähempänä sitä tarkoitusta, johon Mark Zuckerberg ja kumppanit ovat Facebookin tarkoittaneet. Jotta ihmiset voisivat kommunikoida ja vaikka löytää toisensa pitkän tauon jälkeen.

Niinkuin viime perjantaina. Olin illastamassa vanhan opiskelukaverin kanssa Facebook-yhteydenoton seurauksena.  Leppoisa ilta vanhojen ystävien kesken. Sellaisten oikeiden.