Bruce Springsteenillä on nälkäinen sydän

Kirjoittanut: Pekka Ruuska

Että mikäkö olisi elämäni konserttikokemus? 

Kyllä kai se on Bruce Springsteen and The E Street Band Rooman Stadio Olimpicolla kesälä 1988. Tulin varaamaan paikan itselleni kolme tuntia ennen konsertin alkua. Nautin sametinpehmeän illan pimenemisestä, kauniista ihmisistä ympärilläni ja katselin mahtavaa lavarakennelmaa, jonka keskellä Max Weinbergin valkoinen askeettinen rumpusetti vartoi käskijäänsä. Ilma väreili odotusta.

Kun seurantaheitinmiehet hetkeä ennen h-hetkeä kiipesivät narutikkaita pitkin paikoilleen ja kitarateknikko toi pomon tarunhohtoisen Telecasterin lavalle alkoi pulssini nousta. Kun konsertti lopulta alkoi ja kahdensadan kilowatin PA jyräytti ensimmäiset äänensä Rooman iltaan, hyvä etten laskenut alleni. Kokemus oli voimakas ja yllättävän emotionaalinen. Selvää sukua pikkutyttöjen  beatlemainia-tyyppiselle seksuaalisviritteiselle hurmokselle.

Voisi kuvitella, että kaksikymmentä yksi vuotta myöhemmin tilanne olisi toisin. Kaksikymmentä yksi vuotta musiikkibisneksessä, satoja omia keikkoja, laskematon määrä kuunneltuja keikkoja, suuria ja pieniä. Luulisi että viiskymppinen lähes kaiken nähnyt mies ei enää vähästä hetkahda, ainakaan konserttiestradin äärellä. Mutta toisin kävi eilen Ratinan staionilla, Suomen Tampereella.

Bruce ja bändi olivat nostattava, tyrmäävän upea kokemus!

Menin istumaan aivan lavan sivuun, jonne oli jätetty myymättömiä paikkoja. Näinkin kaikenlaista. Kuten todisteen siitä, kuinka Pomo todella viilaa, niinkuin tunnettua on, biisilistaansa viimeiseen asti. Kello oli jo vartin yli  sovitun seitsemän, ja kaksi listaversiota oli jo teipattu solistin mikkiständin juureen.  Pieni roudari levittelee käsiään pukuhuoneen ovella kun yleisö jo hakkaa käsiään odotuksesta hermona. Sitten roudarin käteen lyödään pukuhuoneesta vielä yksi , kolmas, lappu, jonka kaveri juoksee lavalle ja teippaa entisten listojen päälle. 

Heti tämän jälkeen, suoraan silmieni alta, astelee kentälle Brucen johdolla koko tarunhohtoinen ryhmä. Viimesienä, golf-auton kyyditsemänä, huonojalkainen Clarence Clemmons.

He astuvat lavalle, Clemmons Brucen avittamana viimeisenä. Heti ei tapahdu mitään, he vain ovat siinä, tärkeitä sekunteja, hymyjä, muutamia askelia lavaa ympäri - ja sitten: Badlands! Biisi jysähtää käyntiin varoittamatta, täsmälisesti ja vakuuttavasti, niinkuin vain bändiltä, joka pelkästään tänä vuona on myynyt maailman stadioneille 1,5 miljoonaa konserttillippua tälle Working On A Dream  -kiertueelle.

Ja mitä tekee mies katsomossa jyrkästi pomosta vasemmalle? Menettää pokerinsa,  hytkähtelee pidäkkeetömästi ja pyyhkii kostuneita poskiaan. Ja  vähän häpeilee. Vieressä istuu tamperelaisia insinöörinnäköisiä korvatulppineen vaaleissa kesäpusakoissaan. Heille Bruce ei näytä olevan ihan näin kova juttu.

No, onneksi  toivun viidenteen lauluun mennessä, siinä Outlaw Peten kohdalla, ja alan seurata konserttia normimeiningillä. Taputan laulujen välillä ilman tunnekuohuja.

Olin kahden vaiheella ostaako lippua, kun kuulin, että Max Weinberg priorisoi Conanin O´Brien -työt ja jäi Losiin tv-nauhoituksiin. Eli miten pärjäsi seuraava sukupolvi, hontelo 18-vuotias Jay Weinberg?

Aivan loistavasti. Ei hädän päivää! Nuoren Weinbergin iskussa oli painoa, tempot pysyivät sopivasti takakenossa ja tyyli yksinkertaisena, isäpapan malliin. Maxilla saattaa oilla tiukka paikka tulla takaisin, sen verran notkeasti poika fillejään vyörytteli, kun sen paikka oli. Ja tottahan söpön näköinen nuori pitkätukka freeshaa seniori-ikäistä E Street Bandia ihan ulkoisestikin. Screenikamera poimikin nuoren Jayn  merkittävän usein kaiken kansan ihailtavaksi.

Toinen eilen aiempaa näkyvämmässä roolissa ollut e streetiläinen oli kitarassa säihkynyt Nils Lofgren.  Pitkän linjan työmies väläytti valtavaa musikaalisuuttaan ja tyylitajuaan useaan otteeseen, niin yksinään, kuin vuorotulitteluna Brucen kanssa. Äijä on 58-vuotias ja elämänsä vedossa! Mitä ne oikein puhuu meistä vanhoista miehistä!

Ja sitten itse herra Bruce Springsteen. Mies on luonnonoikku ja kertakaikkinen poikkeusyksilö. Kaikkien näiden vuosien jälkeen, kaiken saavutetun maineen, kymmenien miljoonien myytyjen levyjen ja lippujen, satojen miljjonien ansaittujen dollarien jälkeen Springsteen näyttää siltä, että mitään muuta hän ei maailmassa haluaisi tehdä kuin laulaa ihmiseille, viihdyttää heitä, viedä heidät hetkeksi pois ahdistuksesta, suoraan sanoen - palvella heitä.

Kaksi tuntia ja viisikymmentä minuuttia tauotonta hittikimaraa, mukana aina, niin nytkin, joku yllätys. Eikä koskaan kahtena iltana peräkkäin samaa kokoelmaa lauluja. Yleisön toivelappusten keräilyä ja toiveiden täyttämistä. Ja seitsemän encorea!

Springsteenin managerin Jon Landaun kuuluisaat sanat kuuluivat kolmekymmentä neljä vuotta sitten: Olen nähnyt rock´n´rollin tulevaisuuden. Sen nimi on Bruce Springsteen. 

Kuinka oikeassa hän olikaan!  Bruce on määritellyt esiintyjän ja yleisön suhteen uudelleen. Koko esitys perustuu ajatukseen, että yleisö on pääosassa, sitä palvellaan, sille rakennetaan "House Of Joy", niinkuin hän eilen Ratinassa julisti. Tähti ei ole lavalla esittämässä omaa erinomaisuuttaan, vaan kutsumasa yleisön juhlaan, Ilon Taloon.

Olin huonosti nukutun yöän jälkeen nukahtamaisillani, kun menin konserttiin. Tapahtuman jälkeen kävin niin kierroksilla, että takaisin ajellessani en millään meinannut saada nopeusmittaria pysymään alle sadan viidenkympin.

Mitä opimme tästä? Ainakin sen, että E Street Bandia ei ikinä kannata missata. 

Ei ikinä.