Idiots From America

 
 

Kirjoittanut: Pekka Ruuska

Olin kesällä -88 Firenzessä kuukauden päivät kirjoittamassa lauluja. Siellä tapasin kaksi iloista tanskalaista katusoittajaa, jotka soittivat setissään minulle tuntematonta kappaletta Memphis In The Meantime. Nämä kaverit, Jens ja Krikke, esittelivät minulle tämän laulun myötä sittemmin John Hiattin ja hänen fantastisen levynsä Bring The Family

Elämä heitti Jensin ja Krikken myöhemmin puunhakkaajiksi Färsaarille, vuodeksi hengaamaan Toscanaan, sieltä Amerikkaan onnenetsintään. Matkalle mahtui vaimoja ja tyttöystäviä, pari lastakin taisi siunaantua. Stoorin lopun sain kuulla aivan vastikään, kun Jens otti minuun yhteyttä, minkäpä muun, kuin Facebookin kautta.

Tänään saatoin kertoa Jensille, että eilen kuulin Memphis In The Meantimen Helsingissä livenä Hiattin itsensä vetämänä.

Niin, suuri suosikkini Hiatt ja minulle musiikkinsa puolesta tuntemattomampi Lyle Lovett tosiaan vetivät eilen Kulttuuritalolla kahden ja puolen tunnin nautittavan kiertoajelun americanan ytimeen, bluesin ja countryn sydänmaille. Lavalla oli vain kaksi miestä ja akustiset kitarat.

Osasin YouTube-maistiaisten perusteella odottaa, että herrat eivät esiinny duona vaan, nimenomaan vuoron perään soolona. Toinen soittaa ja toinen kuuntelee.

Ihan aluksi ajattelin, että moinen on haaskausta. Missaamme kaikki hienot kitarajutut ja kantristemmat. Pian tajusin, että juuri tässä formaatissa on konsertin voima.

Kun on vain mies ja kitara, laulu - siis hengentuote - on paljaana. Ja niin on myös esiintyjä. Pienimmätkin vireenheitot, temponhuojahdukset ja sormenlipsahdukset kuuluvat kaikille salissa. Niin eilenkin. Ja tässä tietenkin on myös ikiaikaisen kokoonpanon tenho. Ihminen laulaa ihmiselle.

Ja salaperäinen voima esitykseen syntyi myös siitä, että toinen huippuartisti kuuntelee lavalla, yleisön tarkkaillessa, kun toinen vetää. Usein kuuntelijalta seurasi pieni kommentti. "Great song","That's one of my favourites" tai "Love that song".

Välistä Hiatt kyllä tarjosi Lovettin lauluihin kulmikasta kitarointia sekaan ja vähän stemmaa kertosäkeessä. Mutta hyvin hillitysti.

Kaikesta päätellen setti rakentui todellakin siinä paikan päällä, laululla laulua kommentoiden. Välistä kiireetön kitaran virittelykin vaikutti ajanpeluulta: "Mitähän nyt laulaisin tähän?" Viehättävää.

Varsinkin Lovett vaikutti myös mainiolta stand up -mieheltä. Minimalistiset tuikkaukset Hiattin tarinointiin saivat salin hirnahtamaan moneen kertaan.

Ja se itse musisointi sitten. Se oli vakuuttavaa kuultavaa. Kilometrit pukevat tällaisia kavereita. Hiattin ääni on perussävyltään aika kuiva ja soinniton, mutta varsinkin ylärekisterikiekaukset tulivat edelleenkin notkeasti. Yleisönkin huutelema Have A Little Faith In Me kuultiin encorena. Siinä kohtaa on pakko myöntää, että kaipasin isoa Steinwaytä kitaran sijaan. Lovett taas lauloi ylväästi, pää takakenossa kauniisti soivalla äänellään - sitä tyylikkäästi narisutellen. Hiatt veteli vain omia laulujaan, mutta Lovett kauniin amerikkalaisperinteen mukaisesti myös muiden helmiä Greatful Deadia myöten.

Jos joskus pitäisi jollekin kertoa, mitä uskottavuus musiikissa tarkoittaa, pitäisi hänet viedä eilisenkaltaiseen tilaisuuteen, jossa kukaan ei todistellut kenellekään mitään. Näytöt on annettu ajat sitten. Markkinoista veisataan viis. Vedetään vaan äijäporukassa toinen toistaan pätevämpiä kappaleita elämästä, jonka valoihin ja varjoihin molemmat ovat saaneet aivan riittävästi tuntumaa.

Ai että. Kyllä kelpasi!

PS. Encoreissa Hiatt antoi ylenpalttista kiitosta suomalaiselle yleisölle, joka pysyi hyvin kyydissä kaverusten läpänheitossa kielimuurista huolimatta. Ja Suomi säälittää heitä amerikkalaisia: "We're just idiots from America, who can speak just one language!" Well, well. Ainakin Lovett on kuulemma nuoruudessaan opiskellut saksaa...