Ikä ei ole ongelma – vai?

Kirjoittanut: Pekka Ruuska

Ostin iTunesista kaksi levyä vanhoilta suosikkiartisteiltani. Halusin kuulla, itsekin seuraavaa levyäni kohta säälittävät kymmenen vuotta valmistelleena, mihin pystyvät "sixtysomething" porukan edustajat Bob Dylan ja Jackson Browne tänään. Vieläkö jalka nousee?

Dylanhan on elänyt vahvaa luomisvaihetta viimisen vuosikymmenen, vaikka levyjä on ilmestynyt kohtalaisen säästeliäästi. Konserttiyleisölleen 67-vuotias mestari taas on jaksanut  esiintyä paljon. Vilkaisu milloin vain miehen keikkalistaan hengästyttää. Olen ajatellut, että Bob Dylan kerta kaikkiaan on syntynyt tekjemään laulavan laulunkirjoittajan työtä. Ja silloin kerta kaikkiaan kirjoitetaan lauluja ja lauletaan niitä ihmisille. Se on hänelle syy elää ja olla olemassa. Malibu Beachin talossa käydään vain joskus vaihtamassa reissukassi toiseen - ja taas mentiin.

Johtuneeko aktiivisesta elämästä, että myös uusi levy, Together Through Life, on niin vangitseva ja otteessaan salaperäisesti pitävä. Jo ensimmäisestä virvelirummun paukahduksesta asti on selvää, että Dylan vie ja kuulija saa vikistä tyytyväisenä. Los Lobos -haitaristi David Hidalgolla vahvistetu kiertuebändi soittaa rouheasti ja sopivan sattumanvaraisesti.

Ja se ääni! Tuhannet ja taas tuhannet keikat ovat ovat kuluttaneet Dylanin äänijänteitä, mutta tavalla joka vain lisää kertovuutta lauluihin. Viimeisen Suomen-vierailun perusteella ehdin pelätä, että livenä lähinnä haukahdellut ja korahdellut Dylan ei pystyisikään enää laulamaan, sanan varsinaisessa merkityksessä. Mutta tietenkin pelko oli turha. Together Through Lifella kuullaan skarppia, välistä aika kiharaistakin, melodiankuljetusta. 

Huomaan viihtyväni uuden Dylanin äärellä uudestaan ja uudestaan, lenkillä, ruotisinlaivalla, kotona. Eilen otin pienet Dylanit jopa konsertin tauolla Savoy-teattterissa!

Entäs sitten aurinkoisen Los Angelesin suuruus, west coast rockin voimahahmo,  takavuosien suuri vaikuttajani Jackson Browne? Viime syksynä ilmestynyt Time The Conqueror päätyi hankintalistalleni vasta nyt, koska en ole seuraillut Brownen tekemisiä aivan samalla intensiteetillä kuin Dylanin ja vaikkapa Bruce Springsteenin. Ja mahdanko seurata jatkossakaan, kun uusiakin mielenkiintoisia lauluntekijöitä koko ajan syntyy. Sillä viime vuonna kuusikymmentä vuotta täyttänyt Browne ei nykykuosissaan innosta.

Oman levymerkkinsä Inside Recordingsin kautta musiikkiaan julkaiseva Jackson Browne ei jotenkin tunnu kohtaavan aikaansa oikeassa tulokulmassa.  Time The Conqueror on tylsä ja puuduttava levy. Samat lippukompit kuin aina ennenkin, tuotannossa ei mitään uutta sitten 70-luvun. Ja itse laulaja vaikuttaa väsyneeltä ja totiselta, ikäänkuin levy olisi syntynyt pakosta, mutta ei sanomisen vaan taloudellisten realiteettien.

Kun laulaja ikääntyy, hänen vastustajansa eivät ole kertyvät vuodet, vaan luomisen mysteeri ja sen äärellä vietettävä aika. On selvästi osoitettu, että artisti voi kyetä hämmästyttävään ilmaisuvoimaan vielä silloinkin, kun fysiikka jo alkaa pettää. Vaikeampi pala onkin pitää intohimon liekki itse tekemiseen roihussa.

Toivottavasti Jackson Brownekin tulee vielä. Aikaahan on. Kuusikymmentä ikävuotta ei ole nykmarkkinoilla ikä eikä mikään. Sen osoittavat monet kaverit, Dylan, Springsteen, Kris Kristoffersson, Leonard Cohen ja vaikkapa Van Morrison ovat kovassa tikissä.

Ja minulle, joka kitara kädessä tuskailen niitten omien laulujeni kanssa, tämä kaikki on hoitavaa ja lohdullista. Jopa se, että Jackson Brownekaan ei aina onnistu.