Köpöttelyn autuus

 
 

Kirjoittanut: Pekka Ruuska

Olisiko se ollut vuosi -93 tai -94, kun Iltalehti teki minusta aukeaman popparijutun. Artikkeli oli kuvitettu valtavilla ja tiukasti rajatuilla kasvokuvilla. Kuvista paljastui karmaisevalla tavalla veltonpulleat posket, elettyjen vuosien huono elämä. Keikkoja oli ollut paljon - ja niin oli myös kaljaa ja pitsaa, keikkamiehen polttoainetta. Olin 35-vuotias ja menettämässä nuoren miehen habituksen.

Jotain oli tehtävä. Aloitin lenkkeilyn.

Siitä on nyt viitisentoista vuotta. Nuoren miehen hahmon kanssa hävisin taistelun jo aikaa sitten, mutta ilman juostua, ehkä runsasta puoltatoista tuhatta lenkkiä saattaisin muuten olla aika paljon heikommassa hapessa kuin nykyisin. Eikä siinä pelkkää ruumista hoideta. Lenkillä keho kohtaa hengen, lähes rakasteluun verrattavalla intensiteetillä.

Ja hengen ja ruumiin kohdatessa, ihminen kohtaa myös ympäristön. Jalkautuminen antaa myös ainutlaatuisia esteettisiä elämyksiä. Lenkkeillähän voi missä päin maailmaa tahansa. Muistan varhaisen aamun lenkin sumuisessa Venetsiassa. Turistit vielä nukkuivat, paikalliset jo liikkuivat utuisen Canal Granden rannoilla. Tai lenkki koleassa Central Parkissa, ihan kuin elokuvissa, ympäri Jacqueline Kennedy Reservoirin. Tai kiireetön hölkkäily uneliaassa Beverly Hillsissä, vastaleikatun ruohon tuoksuessa miljonääriasumusten ympärillä. Tai Pariisin Montparnassella, kun kahvilat availevat oviaan, tai seikkailulenkki Jamaicassa, New Yorkin Queensin takana sijaitsevassa mustassa rähjälähiössä, roskien ja autonromujen seassa, ehkä vähän riskirajoilla. Tai Belgradin kosovolaismustalaisten leirin läpi, Toscanan viljavien vainioiden keskellä rosmariinin tuoksussa. Tai keskellä Djurgårdenin vehreyttä, Tukholmassa venereissulla.

Ja lumoavat ovat lenkkimaisemat ihan tässä kotikulmillakin Helsingissä. Pohjoisranta, Esplanadit, Bulevardi, Kaivopuisto. Ja vuoden kierto; ensin oli hyytävä Pohjoisrannan lumimaisema, yksi purjevene oli unohtunut talven jäiseen syliin. Kohta veneressukka on jo taas avovedessä, kun aurinko lenkki lenkiltä sulattaa vettä auki kesän tulla.

Lenkkeilijä tuntee ihollaan vuodenaikojen tulon ja menon. On hauska keräillä kulmakarvainkohotuksia laittamalla juoksusortsit jo huhtikuun alussa päälle, heti kun on vähän plussan puolelle päästy.

Ja se voittajafiilis! Vaikka olisi kuinka kyrsinyt lähteä harmaaseen tihkuun ähkimään, ei koskaan, siis ei yhden yhtä kertaa, ole kaduttanut takaisin tultua suihkun jälkeen.

Tulevaisuuskin näyttää hyvältä. Tuolla tulee koko ajan vastaan meikäläistä ainakin pari vuosikymmentä vanhempia tämän lajin harrastajia.

Ja sehän on lohdullista se. 

Kun vaan jaksaa köpöttää.