Maailmanloppu? Ei ihan vielä.

Kirjoittanut: Pekka Ruuska

Totaalisen surrealistista! Kirjoitan tätä Nizzassa ravintolassa, jonka televisioista tulee - uskokaa tai älkää -  jääpallo-ottelu Ruotsi-Venäjä. Mikä voisi olla kauempana näistä palmurannoista kuin arktisten alueiden omituinen peli?

Elämäni ensimäinen Midem on nyt koettu. Maailman suurin musiikkiammattilaisten kokoontuminen Cannesissa keräsi taantumankin varjossa kahdeksan tuhatta osallistujaa. Tapaamani konkarit kyllä huomauttivat, että väljempää on kuin aiemmin.

Midem on perinteisesti lähinnä riippumattoman musiikkiteollisuuden kohtauspaikka. Musiikkimarkkinoita hallitsevat jättiläiset toimivat omien organisaatioidensa kautta. Heillä ei Midemissä ole kuin seuraajan rooli. Indie-yhtiöille Midem on mahdollisuus kohdata ja tehdä kauppaa. Entisaikaan Midemistä haettiin hittejä ja niiden lisenssioikeuksia, mutta tämä toiminta on nykyään vähentynyt. Musiikki liikkuu niin liukkaasti piuhoja pitkin, ettei ihmisten täydy enää samalla tavalla matkustaa levylaukkujensa kanssa.

Nelipäiväinen rutistus on täynnä tapahtumia ja ohjelmaa. Cannesin kongressipalatsin auditoriot on jaettu monikanavaiselle tarjonnalle. Kukin voi valita oman toimialansa mukaan. Oli liveä, kustantamista, tekijänoikeuksia, amerikanvalloitusta ja brändinrakennusta. Yritin sukkuloida paikasta toiseen parhaani mukaan. Parin intensiivisen tietoähkypäivän jälkeen oli pakko kävellä ulos talosta hetkeksi hengittämään katsomaan Cannesin rantaan laiskasti lyöviä Välimeren maininkeja.

Musex

Pakko heti vähän kehua Musexia, joka oli organisoinut Suomen edustavan standin, tai kokonainen komea osastohan se oli. Pauliina Ahokas on luonut Musexiin työkulttuurin, jota kelpaakin esitellä maailman musiikkimessuilla. Pauliinan pataljoona, Musexin nuoret miehet ja naiset tekivät Midemissäkin työtä hiki hatussa, jotta suomalaiset bändit löytäisivät tiensä maailmalle ja mahdollisimman paljon yhteyksiä syntyisi suomalaisten ja kansainvälisten avaipelaajien välille.

Festivaalin Musex-huippukohta oli Hotelli Majesticin tiloissa japanilaisille kollegoille tarjottu illallinen, josta muodostui oivallinen tilaisuus luoda suhteita hyvän ruuan äärellä. 

Musexista on tullut SE mekintä musiikkialalle pyrkivän nuoren cv:ssä, todellinen ponnasduslauta eteenpäin.

Missä nyt mennään musiikkiteollisuus?

Jos pitäisi vetää joku yksi ja ainoa viesti, joka siivilöityi valtavasta määrästä kuultua asiantuntijapuhetta, on se artistin ja fanien välisen välimatkan lyhentyminen, ja näin muodostuneen uuden yhteyden tärkeys.

Kaikkein konkreettisimmin tästä puhui Brian Message, brittiläinen huippumanageri, jonka talliin kuuluvat mm. Radiohead, Faithless ja Kate Nash. Messagen viesti oli, että ei ole enää sääntöjä, vaan luovimmat ratkaisut voittavat. Ei ole enää levymyyntiä omana maailmanaan ja live-puolta täysin erillisenä työsarkanaan. On vain artisti, joka tekee musiikkia ja esittää sitä yleisölle. Uusi musiikki taltioidaan ja saatetaan fanien kuultavaksi, ei välttämättä myymällä, vaan vaikka ilmaiseksi verkossa. Radioheadin jaettua edellinen albuminsa vapaaehtoiseen maksuun perustuen ilman välikäsiä faneilleen, se esiintyi esim. San Franciscossa edellisen 25 000 katsojan sijasta 60 000:lle lipun maksaneelle katsojalle.

Brian Message ei silti ollut julistamassa loppua levy-yhtiöille, vaan korosti vaihtoehtojen runsautta. Perinteinen malli on yksi monista.

Entä kannattaako musiikkiin enää sijoittaa rahaa, kysyttiin paneelissa, jossa näkemyksiään olivat kertomassa kovan luokan pääomasijoittajia, molemmilta mantereilta.

Amerikkalaisen Benchmark Capitalin Dave Goldberg kertoi varovaisuuden lisäntyneen ja sanoi suoraan, että erilaiset digimusiikin myyntisovellutukset ovat tulleet jo ylirahoitetuiksi. Rahaa on kylvetty nousevien digimyyntien toivossa liiankin rennolla otteella ja nyt siltä osin vedetään henkeä ja katsellaan, miten homma kehittyy. Goldberg kertoi, että rahoitusta voisi saada yhtiö, joka keksisi, miten musiikin ylitsepursuavasta tarjonnasta saataisiin uusia kykyjä paremmin esiin.

Lavan täydeltä livetietoa kuultiin, kun tarunhohtoinen brittipromoottori Harvey Goldsmith haastatteli New Yorkin mahtiareenan, Madison Square Gardenin pomoa, Jay Marcianoa. Madison Square Garden Entertainment hallitsee myös toista Ison Omenan perinteikästä areenaa Radio City Music Hallia. Tyylikkäiden herrojen jutustelua kuunellessa mietin, kuinka lopultakaan toimintakentän koolla ei ole merkitystä. Tärkeää on se, että areenalla konsertoivalla artistilla on hyvä tehdä työtään ja homma toimii. Että kaikki voittavat. Oli se lava sitten New Yorkissa tai Nivalassa.

Kustantajalegenda Ralph Peer II oli huolissaan taantuman myötä laskevista musiikin synkronisointituloista (mainos-, televisio-, ja elokuvakäyttö) ja Glastonburyn festivaalin markkinointijohtaja puolestaan kertoi kuinka he yrittävät välttää himoitun festivaalin lippujen kaksoismarkkinat.

Monenlaista mörköä siis liikkui musiikkimoguleiden ajatuksissa. Kaikesta huolimatta tunnelma oli tulevaisuuteen uskova. Kaikki tajuavat musiikkialan olevan murroksessa, mutta, kuten joku totesi, Skypen ilmaantuminen ei tappanut mobiilioperaattoreita, vaan korjasi pitkien puhelujen hinnoittelua. Ehkei siis Spotifykaan tapa musiikkia, vaan auttaa löytää löytämään musiikirahojen puroille uudet uomat.

Ja jos usko musiikin tulevaisuuteen jossain vaiheessa olisi horjunutkin, olisi se palautunut viimeistän tiistai-iltana. Olin saanut kutsun illalliselle, jota isännöi ruotsalainen Dag Häggkvist, maassaan legendaarinen levy-yhtiömies. Jos minulla oli ensimmäinen Midemini menossa, Dag oli ollut paikalla kaikki 42 aiempaaa kertaa. Illallispöytään istuivat Dagin kavereita vuosikymmenten varrelta, kuten Suomen Gugi Kokljuschkin, Suomessakin nähty Madonnan ja Ramonesien löytäjä Seymour Stein, Mute Recordsin johtaja, mm. Depeche Moden kiinnittänyt  Daniel Miller ja lisäksi musiikkikustantajia ja muita pohjoismaiden levypomoja vaimoineen.

Ja voi sitä lämmintä ja leppoisaa ilmapiiriä, joka valtasi pitkän pöytämme. Kukaan ei muistanut kvartaalibudjettien ahdistusta, raportointihelvettiä eikä laskevia cd-myyntejä. Vaikka pöydässä istui musiikilla omaisuuksia tehneitä ihmisiä, kaikesta näki, mikä heidät on aikanaan alalle tuonut; rakkaus musiikkiin ja siihen oleellisesti aina kuuluva hyppysellinen hulluutta, Musaporukoissa istuskeltiin ja rento oli meno. Seymour lauleli hymy huulessa keskustelussa esiin tullutta laulua ja ruotsalainen jazz-pianistilegenda Rune Öfverman huikkaili meille suomalaislle ärrää päräytellen: terve terve!

Poistuessani Cannesin lempeään yöhön, kiittelin - ties monennenko kerran - korkeampia instansseja siitä, että saan olla töissä tällä mahtavalla alalla. Alalla, joka hetken haasteistaan selvittyään kukoistaa pian nahkansa luoneena. Niin minä uskon.

Au revoir Midem.