Muhammad ja John Madisonin puutarhassa

 
 

Kirjoittanut: Pekka Ruuska

Koko urheileva maailma odotti henkeään pidättäen maaliskuun kahdeksatta päivää vuonna 1971. New Yorkin Madison Square Gardenissa käytiin nyrkkeilyottelu, jossa kaksi voittamatonta raskaan sarjan iskijää Joe Frazier ja Cassius Clay, ottivat yhteen. Sadat miljoonat ihmiset ympäri maailmaa, 12-vuotias meikäläinen siellä mukana, jännittivät, pärjääkö suurisuinen Clay kovanyrkkiselle Frazierille. Pärjäsi kyllä, voitti - yhteiskunnallistui - ja muutti pian ottelun jälkeen nimensä Muhammad Aliksi, Amerikan mustien muslimien tukemana.

Noista hetkistä asti Madison Square Garden on ollut minulle tarunhohtoiset kolme sanaa, Worlds Greatest Arena, kuten se itsekin kutsuu itseään. Olen usein kulkenut sen kylkiä kaupungissa ollessani, mutta vasta eilisiltana tulin menneeksi sisään kaikkein pyhimpään. Syynä oli John Mayer, joka on tyrmännyt maailman, ei nyrkeillään, vaan pehmeällä äänellään ja ehtiväisillä sormillaan.

"The Garden" on massivisuudessaan vaikuttava ja sympaattisesti kulahtanut. Mutta kaikki toimii kuin tupakki. Hämmentävä oli myös (lähes) paperiton lippu. Lähestyin pelkän luottokortin kanssa sisäänmenoporttia. Kortin numero toimi koodina Suomesta tekemälleni varaukselle. Sain lappusen, jolla löysin kuin löysinkin paikkani.

No, oliko se itse Mayer nyt sitten niin lutunen kuin kuvissa? No olihan se. Ainakin lavan edusta oli täynnä oman elämänsä jenniferanistoneja, sellainen tietty ilme naamallaan diggailemassa paksuhuulista pikisilmää, joka lopulta ilmestyi harsojen takaa.

Mayer ja seitsenhenkinen bändi ottivat luulot pois heti kättelyssä. Uuden albumin avausraidalla Heartbreak Warfarella lähdettiin liikkeelle ja heti kävi selväksi, että nyt ollaan maailmanluokan musiikkiesityksessä.  Floridan Sunrisesta helmikuun alussa alkanut Amerikan-kiertue oli jo ehtinyt hitsata bändin komeasti yhteen.

Illan artisti tuo mieleen väistämättä Eric Claptonin. Kolmekymppinen Mayer on sielukas kitaristi, upea laulaja ja valkoisesta bluesperinteestä ponnistava laulunkirjoittaja. Clapton oli aikansa superkitaristi,  hänkin palvottu ja vikkeläsorminen. Mayer näyttäisi olevan kaikessa kuin Claptonin päivitetty versio. Teknisesti täysin suvereeni kitarismi kepittää kyllä slowhandin parhaatkin päivät ja lauluäänikin on vielä ikisuosikkianikin hunajaisempi. No, sävellykset, ne ovat Mayerilla paikoin uskomattoman harmonisesti ja melodisesti rikkaita ja kekseliäitä, mutta onhan se Claptonkin kuolemattomia lauluja meille lahjoittanut.

Pidän edelleen Continuum-albumia Mayerin parhaana. Sen lumo perustuu malttiin ja pieneen, herkkävireiseen tekemiseen. Laulut nousevat esille ja taitoreservi maltetaan pitää aisoissa. Continuumin laulut olivat myös konsertin huippuhetkiä. Tosin varsinaisen setin päättänyt upea Gravity unohti maltin, mutta harkitusti. Pidätellystä ja latautuneesta alusta kehittyi hendrixmäisiin mittoihin paisunut stratocaster-inferno, jonka jälkeen monella kitaristilla kävi varmaan kamojen myynti mielessä. John Mayer on kitarajumala, ei siitä mihinkään pääse.

Bändin näkyvin oli super-rumpali Steve Jordan, joka on myös tuottanut uuden Battle Studies -levyn. Aikanaan Claptoninkin kiertuebändissä soittanut Jordan on kerrassaan fantastinen yhtyesoittaja. Ei mitään turhaa koketeerausta. Rumpusoolokin oli hauskasti melkein perusbiittiä alusta loppuun. Ja kyllä lepäsi!

Toista kitaraa soitti vanha sotaratsu, pitkään Paul McCartneyn kanssa maailmaa kiertänyt Robbie Macintosh. Näin hänet kymmenisen vuotta sitten Globenissa Maccan bändissä - ja sitten joku tovi myöhemmin suureksi hämmästyksekseni Helsingissä jonkun nimettömän brittitrubaduurin kitaristina duo-keikalla Hallituskadun Copacabanassa. Kun pelimanni siinä keräili perse pystyssä keikan jälkeen efektipedaaleja kassiin keskellä kännisiä, en malttanut olla kysymättä häneltä, että miltä se tuntuu, siis vaihtaa Globen Copacabanaan. Robbie vastasi ystävällisesti, että hei kamoon, keikka on keikka, oli se missä tahansa.

Ja nyt 52-vuotias Mr. Mackintosh oli New Yorkin loppuunmyydyssä Madison Square Gardenissa soittamassa John Mayerin rinnalla yleisölle, joka söi tähden kädestä, kiljui ja lauloi mukana sydämensä pohjasta - seisten - koko konsertin alusta asti. Sellaista on soittajan homma. Kaikenlaisia keikkoja.

Mutta John Mayer ei säestä, vaan paistattelee megasuosionsa lämmössä kaikkialla maailmassa. Osa kesäkuun Euroopan keikoistakin on jo myyty loppuun. Mutta ainakin Englannissa näyttäisi olevan vielä lippuja jäljellä. Kyllä tämä mies kannattaa livenä kokea. 

Mayerin samettista laulamista ja vihaista kitarointia voisi luonnehtia Muhammad Alin sanoin: "Liiku kuin perhonen, iske kuin ampiainen."