Puuhastelun paluu

Kirjoittanut: Pekka Ruuska

Olen muutaman viime viikon aikana aajutunut keskustelemaan kerta toisensa jälkeen tallennetun musiikin tulevaisuudesta.

Parin viikon takainen Is This It? –seminaari toi asian esiin, väkisinkin. Ja yleinen sävy oli tulevaisuudenuskoinen, tietenkin. On polittisesti epäkorrektia olla mitään muuta mieltä kuin sitä, että nyt ollaan vain murroksessa, mutta kohti valoisampaa tulevaisuuta menossa. Luoja suokoon, että niin on.

Mutta milloin valoisampi aika koittaa? Ja mitä tapahtuu sitä ennen? Tämän vuoden alku on ollut levykaupoissa ennätyshiljainen. Moni povaa suurta romahdusta Suomeen tänä vuonna. Siis sitä, joka esim. Ruotsissa ja Saksassa on tapahtunut jo vuosia sitten. Markkinoista on sieltä kuluvalla vuosikymmenellä haihtunut taivaan tuuliin ainakin puolet.

Pelottava esimerkki oli myös tuntemani parikymppinen opiskelijaneito, joka vähistä rahoistaan on ostellut säännöllisesti levyjä. Viimeiseksi albumiksi ikinä taisi jäädä helmikuussa ostamansa Samae Koskisen uutukainen. Nuori nainen nimittäin löysi Spotifyn! Ja hurmaantui siihen täysin. Mitä  sitten tapahtui: viime vikonloppuna hän pani kirpputorilla myyntiin koko cd-hyllynsä, myös sen Samaen. “Pölyjä keräämästä”, hän sanoi.

Eikä ole tämä tyttö ainoa. CD-levy alkaa jo minustakin näyttää antiikkiselta jäänteeltä menneisyydestä. Sen muuttuminen historialiseksi yksityiskohdaksi, vähän niinkuin 70-luvun maitopussi, ei voi olla kovin kaukana.

Mutta koko levyjen tuottamisen ja markkinoinnin talous perustuu cd-levystä saatavaan tuloon. Suomi on edennyt digitaalisen myynnin kehittymisessä etanan vauhdilla, ei pelkästään USA:ta vaan myös muuta Eurooppaa perässä. Levy-yhtiöt eivät mielellään puhu digimyynnissä liikkuvista rahavirroista. Ne ovat nimittäin naurettavan pieniä. Niillä ei tuoteta eikä markkinoida uutta musiikkia. Ainakaan vielä.

Jos fyysisten tuotteiden myynnit syväsukeltavat, koko musiikin tuottamisen arvoketju on vaarassa romahtaa. Levy-yhtiöt eivät voi maksaa levyjen tekemisestä enää juuri mitään, muusikot, tuottajat ja äänittäjät eivät saa palkkaansa. Ammattilaisuus vähenee, harrastelu ja puuhastelu valtaavat alaa, Tuomari Nurmio kiteytti viikonvaihteen Hesarissa asian ansiokkaasti.

Pirate Bay –oikeudenkäynti Ruotsissa antoi toivoa tekijänoikeuden säilymisen puolesta. Mutta jaksaako tässä edes huolestua piratismista enää, kun musiikkia jaetaan lähes ilmaiseksi laillisestikin?

Tiedän kuulostavani muutosvastaiselta vanhan maailman jäärältä, enkä sitä haluaisi olla. Muutos on väistämätön. Ja siinä vaiheessa kun jokaisella suomalaisella on taskussaan älypuhelin, jonka musiikkisovelluksesta hän maksaa säällisen hinnan puhelinlaskujensa yhteydessä, olemme kaiketi jopa  paremmassa tilanteessa, kuin konsanaan nykyisin.

Mutta ennenkuin tämä tapahtuu, miten turvata uuden musiikin kehittelyedellytykset, työ artistien hyväksi. Että he voisivat päästä esiin rannattomasta myspace-merestä ja tulla tähdiksi. Jäävätkö viimeisksi suuriksi tähdiksi nämä kohta jo senioritalojen ovia kolkuttelevat megatähdet, jotka syntyivät vanhan maailman aikana.

Työtoverini Warnerilla, Jouni Perämaa, teetti aikanaan minulle ja koko a&r-tiimileni Kummeli-sketsin alistuvaista jääkiekkovalmentajaa siteeraten “Me on hävitty tää peli” –t-paidat. Minua on sanottu pessimistiksi ja synkistelijäksi Voipi olla, voipi olla. 

Mutta en aio huomennakaan panna Jounin t-paitaa päälleni toimistolle, vaan sykkiä uutta musiikkia radioon ja kauppoihin parhaani mukaan. 

Mitä se Martti Luther aikanaan sanoikaan; jos tiedät , että huomenna tulee maailmanloppu, istuta omenapuu.

Näillä mennään.