Vastustamaton Veloso

 
 

Kirjoittanut: Pekka Ruuska

Caetano Veloso rekisteröityi tajuntaani vasta kolmisen vuotta sitten. Olin New Yorkissa, ja tämä brasilialainen lauluntekijä ja trubaduuri oli juuri esiintynyt hotellini kulman takana Carnegie Hallissa. New York Times kirjoitti konsertista laajan haltioituneen arvostelun. Mutta sitten Veloso unohtui lukemattomien tsekattavien artistien jonotuslistalle. Kunnes tuli tieto Helsingin konsertista ja kymmenen vuoden odotuksesta saada mies Suomeen.

Ja kun konsertti oli ohi, onnittelin vuolaasti itseäni. Olin kokenut jotakin, joka taas avasi latua musiikin ymmärtämisen umpihankeen; näinkin sen voi tehdä!

Brasilialaisen musiikkiperinteen tietämykseni on aika besamemucho-pohjalla, mutta silti hämmästelin, kun seitsemääkymppiä lähentelevän solistin taustalle asteli kolmen nuorehkon rokkiäijän normitrio: sähkökitara, basso, rummut.

Tavasta, jolla Veloso ja bändi saattoivat epäilykseni häpeään, muodostuikin itselleni konsertin juju. Rokkitrio ei ole seurannut Velosoa Helsinkiin päättyneellä maailmankiertueella säästö- vaan taidesyistä. Pieni yhtye soitti itsensä yleisön sydämiin. Se ei pyrkinyt meluamaan ja rokkaamaan, vaan soitti vähiä soittimiaan niukasti ja aistikkaasti, antaen joka surinalle ja kilahdukselle merkityksen. Merkityksen, joka aina tuki solistia, antoi tilaa hänen sokeritoppavuoren kokoiselle karismalleen ja upealle lauluäänelleen.

Niin karisma, sitä sai Kultsalla taas kerran ihmetellä. Yleisö oli polvet aladobina Veloson edessä, ennen kuin sanaakaan oli sanottu tai ääntäkään päästetty. Ryppyisessä pikeepaidassa esiintynyt maailmanmies huokui itsevarmuutta ja suvereniteettiä. Sellainen voima virtaa konsertissa yleisöön. Porukka lähti Kultsalta kuin sähköauto latauspisteestä.

Yhtä lukuun ottamatta kaikki laulut laulettiin kielellä, jota en ymmärtänyt, enimmäkseen portugaliksi. Tottahan se haittasi – kai – mutta jokatapauksessa yllättävän vähän. Pelkkä tieto siitä, että laulaja on ollut itsepäinen ja poliittinen koko uransa, yhdistyneenä hänen heittäytyviin tulkintoihinsa, riitti välittämään väkevää tunnetta kuulijalle. Jäin taas pohtimaan, kuinka laulu ihmistä koskettaa. Jumitan itse usein sanoihin, niiden määriteltyihin merkityksiin ja aivojen tiedolliselle puolelle. Vaikka lauluissa on sanat, kyllä niiden tehtävä on olla myös osa musiikkia ja tunnetta – ilman merkityksiä. Tässä piilee yksi laulun kiehtovimmista mysteereistä. Veloso kirkasti sen jälleen kerran. Olisin voinut lähteä hänen rinnalleen barrikadeille. Portugaliksi.

Käykää ihmiset konserteissa! Muuallakin kuin Stingissä tai AC/DC:ssä. Vaikka kuuntelen musiikkia ammatikseni joka päivä, saan kovan luokan säväreitä, kun saan lähdettyä elävän musiikin äärelle, musiikin, joka jossain päin maailmaa on saanut siivet. Caetano Veloso oli elämys, joka toivottavasti koetaan Suomessa uudestaan, ennenkuin kymmenen vuotta on taas kulunut.