Minä, minä, minä

 
 

Kirjoittanut: Pekka Ruuska

Jos vuodenvaihdekaan ei saa uinuvaa blogistia näppiksen ääreen, sitten ei mikään. 

Päättynyttä vuotta voisi muistella pop-tapahtumien valossa, mutta sen tekee niin moni muukin, että minäpäs poimin koko vuodesta ainoastaan yhden ainoan keskustelun, joka sekin käytiin aivan vuoden viimeisinä päivinä.

Isännöin vaimoineni illallistapaamista. Vieraanamme oli Suomessa erittäin merkittävän uran tehnyt säveltäjä ja levytuottaja puolisoineen. Hän kertoi olleensa äskettäin puheissa takavuosina tuottamansa hyvin kuuluisan artistin kanssa. Yhteistyö oli jo aikaa sitten päättynyt, enemmän tai vähemmän hyytyneissä tunnelmissa. Menestynyt parivaljakko vain lopetti työskentelynsä, artistin aloitteesta, ilman jäähyväispuheita tai mutkistuneen tilanteen purkua. Tuottajakonkari oli tästä selvästi pahoillaan, vielä ajan päästäkin. Mutta nyt, kun he sattumalta olivat taas puheissa, artisti oli ollut kuin mitään hankausta ei koskaan olisi ollutkaan. Jatkoi muina miehinä siitä, mihin aikanaan jäätiin.

Keskustelu polveili ja johtui lopulta narsismiin, itsekeskeisyyteen, joka väistämättä tuntuu seuraavan menestyjää kuin vatsatauti Intian matkaajaa - sillä erotuksella, että aivan joka ikinen Intiaan matkustava ei saa vatsatautia.

Samuli Putro sanoi sen kerran sattuvasti radiohaastattelussa Zen Café -kiertueen jälkeen: "Kun sitä on juuri palannut kiertueelta, jossa turvamiehet ovat raivanneet tietä popparin edestä lavalle mennessä, on vaikea ymmärtää, mikseivät ihmiset lakoa Itäkeskuksen Citymarketissa, kun lähestyn tomaattitiskiä."

Itse sanoin mielipiteenäni, että artisti ei olisi artisti, yleisölleen kiinnostava, reunakas, erilainen, jollei hän repisi itseään irti lammasmaisuudesta ja hyvien tapojen tavallisuudesta. Lausuin omana periaatteenani, että itsekeskeisyys, joskus jopa suoranainen kusipäisyys saa minun puolestani kasvaa suorassa suhteessa artistin substanssiin, ominaispainoon.

Seurue pyöritteli päätään. Miksi pitää olla kusipää, kyseltiin. Ei tietenkään pidä, myöntelin. Jankkasin yhtälöni puolesta. Ensin on unelma, kiihkeä unelma. Sitten on kova, joskus vuosienkin pusku ja yritys. Jos sitten seuraa menestys, tulee julkinen huomio - ja raha. Tämä kaikki on liikaa pienelle ihmiselle. "Itse vierestä seuranneena voin kertoa, että menestys ei ole jättänyt kenenkään persoonaa koskettamatta", jyrisin tavoitellen ääneeni jylhyyttä.

Luettelin rakastettuja artisteja meiltä ja maailmalta, joita luonnehdittaessa ensimmäinen mieleentuleva adjektiivi ei ole "kiva". Laajensin menestyjiin liikemaailmassa, Hjallikseen ja muihin omaa kuvaansa mediassa luontevasti katseleviin, jotka aina pyydetään jonenikuloimaan joka paikkaan, koska sitä edgeä löytyy.

Ei mennyt läpi. Seurue ei niellyt armollisuuttani omaa napanöyhtäänsä tutkivalle taiteiljuudelle, vaan vaati ryhdikkäästi artistiltakin hyvää käytöstä ja selkeyttä suhteissa läheisiin ihmisiin. Tapojeni vastaisesti en käynyt enempää vänkäämään, olinhan isäntäkin. Muistelin popparivuosiani, pyörittelin Meukowia lasissani ja mietiskelin oikeassaolijan yksinäistä osaa.