Prince Los Angelesin The Forumissa 6.5.2011

Kirjoittanut: Pekka Ruuska

Päätin huipentaa matkani tänne Los Angelesin Princen konsertilla. Kiitos vanhan kamuni Ilu Herkmanin Suomesta tulleesta vinkistä.

Princellähän on lopuillaan huikea viritys nimeltä 21 Night Stand. Hän on vetänyt Los Angelesin Inglewoodissa sijaitsevassa The Forumissa (18 000 paikkaa) peräti 21 keikkaa samalla settauksella vajaan kuukauden aikana. 85 % lipuista on myyty edullisesti 25 dollarilla, joten artisti ja konserttijärjestäjä Live Nation ojentavat kättä myös niille, joiden henkilökohtaista viihdebudjettia Yhdysvaltain talouslama on puraissut. Itse en jättänyt mitään sattuman varaan ja ostin parinsadan dollarin VIP-lipun. Sen kerran kun täällä ollaan...

Menin paikalle aivan liian aikaisin ja sain notkua pari tuntia katsellen areenan vähittäistä täyttymistä. Sitten lavalle astui lämmittelijä Esperanza Spaulding.

Tämä afropääneito aloitti illan taitavien muusikkonaisten esiinmarssin. Spaulding lauloi ja soitti bassoa vaivattomasti ja sanalla sanoen virtuoosimaisesti. Kiharaisten tahtilajivaihdosten ja aksenttien ryydittämä jazzfuusio oli taitavaa, mutta Princelle virittynyt mieli lähti harhailemaan. Nukuttikin vähän. 

Yhtäkkiä yleisö alkoi kiljua villisti. Syynä oli Spauldingin bändiin yhtäkkiä kesken biisin lavarakenteista ilmestynyt mustiin pukeutunut  ylimääräinen kitaristi. Pelimannilla oli päässään iso musta lierihattu, jonka alta ei näkynyt mitään. Kunnes hän nosti päänsä, hitaasti kohti screenille kuvaavaa kameraa. Lavalle oli salaa hiipinyt lämppäriään jeesaamaan itse mustan rockin jumala, Prince. Pari flirttailevaa tanssiaskelta Spauldingin kanssa, vähän lisää tyylikästä telecasterointia, ja sitten arvokkaasti takaisin kulisseihin. Ai että, tyylikästä.

Ja sitten se alkoi. Kuuluisan Symbolin muotoinen lava jytisi kuin maanjäristyksessä ja jo yhdeksänätoista aiempana iltana millilleen paikalleen ruuvattu 360 asteen äänentoisto syöksi tulta ja tappuraa. Alkoi Princen show. Se oli alusta loppuun muusikkouden ja ylitsevuotavan artistisuuden juhla. Se oli myös afroamerikkalaisen omanarvontunnon osoitus Obaman Amerikassa, jossa tyhjiä liikehuoneistoja tuntuu olevan yhtä paljon kuin toimivia, ja jossa jokaisen on taisteltava päivittäin lujasti leipänsä eteen.

Prince vei meidät hetkeksi pois huoliemme puristuksesta kohti elämän lempeitä lähteitä. Tunnelma oli peittelemättömän ja iloisen seksuaalinen. Musta yleisö oli pukeutunut blingblingeihinsä, lippiksiinsä, miniminihameisiinsa ja uskomattomiin korkokenkävirityksiinsä.

Ja naiset rulettivat Princen bändissä, ihanan kirjavasti. Koko taustakööri oli kuin itäsaksalaisia moukarinheittäjiä ruumiinrakenteeltaan, oli kaljua ja ponnaripäistä, ja jessus miten he lauloivat. Illan jo toinen mestaribasisti oli hänkin nainen, samoin toinen kosketinsoittaja. Vain rumpali ja keyboardisti olivat kattauksessa artistin lisäksi miehiä. Ja Princen tapa kantaa mieheyttään korkokengissään ja erilaisissa liehukkeissaan on riemastuttava. Pukeutuu kuin nainen, mutta enemmän ei voisi mies olla.

Mutta kaiken naiseuden kuningatar showssa oli kuitenkin hämmentävä Sheila E, Escovedon rumpaliperheen perkussiovelho. Upea leidi takoi pientä perkussiosettiään soolonumerossaan sellaisella riemulla ja taidolla, että ei mitään järkeä. Ulkoisesti hänet voisi kuvitella cocktail-kutsuille keskustelemaan hiljaisella äänellä hyväntekeväisyydestä, eikä niinkään takomaan rotevalla otteella tajunnan tuolle puolen meneviä jakoja flirttaillen samalla viidentoista tuhannen ihmisen kanssa.

No entäs Prince itse sitten? Hän oli levollinen, arvokas ja vakuuttava. Rouheaa kitarointia kuultiin paljon ja hienon hienoa laulua. Olin jotenkin kuvitellut hänet friikimmäksi ja teatraalisemmaksi. Mies hymyili paljon ja juttelikin leppoisasti biisien välissä - ja oli ihan tavallinen - niin kuin nyt Prince voi ikinä tavallinen olla.

Purple Rain kuultiin jo  neljäntenä numerona, aika alkuperäiselle uskollisena. Kiss tuli ensimmäisenä encorena, ehkä hienoisena pettymyksenä, koska koko biisi oli yhtä yleisölaulatusta. Aika kinkkinen kitistävä yhteislauluna.

Poistuin The Forumista korvat soiden, mutta hymy huulilla. Istahdin autoon ja ajelin hiljentyneitä katuja mustien Inglewoodista kohti valkoista West Hollywoodia. Ajattelin Amerikkaa ja sen uskomatonta kulttuuriperimää.

Jos on  vaikeaa eurooppalaisena päästä kyytiin maan ulkopolitiikan järjenjuoksuun, populaarikulttuurin suuresta nisästä imen autuudesta suljetuin silmin.