Korpilahti here I come!

Kirjoittanut: Pekka Ruuska

Perjantai-iltapäivä toimistolla. Valmistaudun henkisesti viikonloppuun. Kaupassa pitäisi käydä. Jotain hyvää illaksi. Puhelin soi. Tero (Huvi) soittaa:

- Pekka Juha (Tapio) on kipeenä. Lähetkö keikalle Korpilahdelle?
- Siis mitä! Milloin muka?
- Nyt.
- Hä! Nytkö! Mitä sinne on matkaa?
Vilkaisen kelloa.
- Se on muutama kymmenen kilometriä Jyväskylästä alaspäin.

Muistan Korpilahdesta Helenan, ravintolan. Luonnonkauniilla paikalla järvenrannassa sijaitsevan Helenan alakerassa oli yhdeksänkymmenluvulla maan ensimmäinen topless-karaoke. Olimme yläkerrassa keikalla. Shown jälkeen katsoimme alakerran menoa silmät pyöreinä.

- Emmä tiedä Tero. Mä en ole koskenut kitaraan kahteen kuukauteen. Sormetkin ihan pehmeinä.
- Niin.
Mutustelen ajatusta. Hyvästi muheva pihvi, kynttilänvalo ja lasillinen hyvää chileläistä? Tero katkaisee hiljaisuuden:
- Paljonko tarttet miettimisaikaa?

Puolen tunnin päästä olen Lahdentiellä laulukamat auton perässä. Polttelen pikkusikaria ja hymyilen. Olen ottanut pestin helvettiin. Mennä nyt ilman etukäteistiedotusta paikkaan, jonne porukat on tulossa katsomaan platinatason salskeaa laulajapoikaa bändeineen. Ja lavalta löytyykin kurttuinen mies ja kitara.

Ostan Joutsan Huttulasta pari olutta odottamaan keikan jälkeen hotelliin.

Saavun Korpilahdelle. Esiintymisareena löytyy helposti. Kamat autosta sisäään postimerkin kokoiselle lavalle. Soundcheck. Paikallinen portsari kertoo väen tulevan vasta puoliltaöin. Ennen sitä ei kannattaisi aloittaa.

Sitten juhlahetki. Artistiruokailu.
- Mitäs sais olla, hymyilee ystävällinen tarjoilija
- Pitsahan se olla pitää.
Eteeni kannetaan valtava lätty. Rakentelen syödessäni settiä. Tämähän on kuin silloin ennen. Mahtava meno.

Saavun hotellista kievariin viittä vaille puolenyön. Pihalla on autiota ja hiljaista. Taas vanha pelko. Onko siellä ketään? Hymyilevä portsari tervehtii ovella.
- Kyselevät siellä jo. Voi aloittaa heti.

Salissa on viitisenkymmmentä ihmistä. Monet aika hyvässä soosissa. Aloitan shown ja valittelen, ettei Juha päässyt paikalle. Tanssilattialle ilmestyy heti huojuvia pareja. Mikseivät ne vain kuuntele. Korpilahdella on ihmisellä ikävä toisen luo. Missäpä ei.
- Joko soitit Raahvaelin enkelin, kysyy nuori poika hätääntyneenä
- En vielä.
- No hyvä!

Hymyilen taas ja ruksuttelen meluisalle, karulle seurakunnalle rallin toisensa perään. Klap, kla-klap. Spiikatakaan ei oikein kannata, koska kukaan ei kuuntele. Vaikka ovat maksaneet kahdeksan euroa lipusta.

Rafaelin enkeli täyttää lattian äärimmilleen - ja sitten apea hiljaisuus.

- Minä soitan kosketinsoittimia, avautuu kolmekymppinen kaveri tuoppi kädessä, kun laittelen vehkeitä kasaan.
- Vai niin.
- Ihan mitä vaan koskettimilla.
- No mutta sehän on maiiniota.....

Kamat on puolessa tunnissa taas auton perässä. Saavun Hotelli Jämsään, huone 301. Rojahdan kapealle, kovalle sängylle. TV-ssä Nicholas Cage räjäyttelee rekkoja ja lentokoneita. Avaan oluen. Keikka tehty. Hieno homma.