Mitäs saisi olla?

Kirjoittanut: Pekka Ruuska

Lähimenneisyydessäni on nyt kaksi konserttikokemusta, joissa esiintyjä lähestyi suuria laulujaan täysin päinvastaisista suunnista. Pari viikkoa sitten koin Bob Dylanin ja eilisiltana Bon Jovin. Dylania olen fanittanut vuodesta -75, Bon Jovia en koskaan. Toisaalta jälkimmäisen Helsingin keikka jokunen vuosi sitten on yksi hurmoksellisimpia rock-juhlia, jossa olen koskaan ollut.

Ja nyt puhutaan yleisön palvelemisesta, asenteesta sitä kuulijaa kohtaan, joka tulee kuuntelemaan suosikkilaulajaansa ja -laulujansa.

Vain ensimmäisellä kerralla, Lontoon Earls Courtissa -81, Bob Dylan on malttanut edes osapuilleen tunnistettavasti esittää omia merkkiteoksiaan. Sen jälkeiset keikat ovat olleet aikamoista tylytystä. Maestro on mumissut ja haukahdellut mikrofoniinsa milloin All Along the Watchtowerinsa ja milloin Blowin In the Windinsä. Sointukierroista ja sieltä täältä erottuvista sanafraaseista on voinut yrittää arvailla, missä klassikossa milloinkin mennään. Ja pakkohan se on myöntää, välillä on ottanut ankarasti kupoliin. "Miksi se tekee tuon minulle? Jos et jaksa laulaa kunnolla, pysy himassa Bob?"

Välillä on myös tuntunut, että kiertuebändissäkin soittaa ties mitä lentojätkiä New Yorkin kadulta. Soitto on horjahdellut kuin humalainen Oikokadulla aamuyöstä. Tästä tosin ei voinut nyt nähdyllä keikalla kyllä urputtaa, se on kohtuuden nimissä todettava.

Entäs Bon Jovi sitten. Hämmästyttävän surkealla äänentoistolla aloittanut jenkkibändi ei paljon arvailtavaa yleisölleen jättänyt. Hittikimaraa suoritettiin läpi niin keskellä tietä kuin ikinä saattoi, uskollisesti ja yllätyksittä. Ovathan ne iskusävelmät hienoja lauluja, pelkistetyn tehokkaita ja hatunnoston arvoisia, mutta silti, jotain pitäisi keksiä kun vuodet ja vuosikymmenet vierivät. Vai onko niin, kuten vieressäni istunut musiikkimarkkinoinnin ammattilainen totesi, että Bon Jovin idea on juuri tämä äärimmäinen ennustettavuus ja turvallisuus. Että yhtye haluaakin olla rockin Holiday Inn, taatusti samanlainen, milloin ja missä päin maailmaa tahansa.

Kumpi sitten on parempi, Bob vai Jon? No kyllä ilman muuta kuitenkin Bob. Kyllä ainakin minä haen musiikin kuuluttajana elävän musiikin kokemukselta ainutkertaisuutta ja artistiltani omapäisyyttä ja ylpeyttä omasta työstään. Vaikka nyt ei puhuttaisi siitä kuuluisasta vaaran tunteesta, niin kyllä artistin kuuluu viedä ja minun vikistä.

Ja kai sekin jostain jotain kertoo, että 67-vuotiaan Dylanin keikalle osti kalliin lipun moni pari-kolmekymppinen ystäväni. Vieläköhän kaunishampainen New Jerseyn poika kiertää maailmaa kahdenkymmenen vuoden kuluttua?