Musiikkia maisemassa (California Dreaming)

Kirjoittanut: Pekka Ruuska

Terveisiä ison veden takaa. Palasin juuri puolentoista viikon intensiiviseltä lomalta Yhdysvaltain länsirannikolta. Ajeltiin vaimon kanssa autolla vajaa pari tuhatta kilometriä Portlandista Los Angelesiin, kiemurrellen pitkin Tyynen meren jylhää rantaa. Ajatus oli ottaa totaalinen pesäero arkeen, ajatella hetki jotain aivan muuta - ja palata sitten kipin kapin sorvin ääreen virkistyneenä. Läppäriä en ottanut edes mukaan ja kännykkä murjotti sammutettuna.

Mutta musiikista en halunnutkaan eroon. Vuokra-autossa oli viimeisen päälle stereot, eikä Mercuryn V8 kuulunut sisään, mitä nyt urahti vaimeasti ohittaessa. Ostin heti matkan ensimmäisestä kohteesta, Kanadan Vancouverista, kolme hyvin erilaista levyä: vanhoja kantriklassikkoja sisältävän tuplan, Billy Joelin The Very Best Of -kokoelman ja Jack Johnsonin uuden albumin.

Ihastelin Johnsonin albumin pelkistettyä kantta jo kaupassa ja sormeni syyhysivät saada levy soimaan. Kuulin ensi kerran koko miehestä nelisen vuotta sitten, kun tyttäreni Maija palasi vaihto-oppilasvuodeltaan ja toi Johnsonia mukanaan. Nyt ensimmäiset hauraat sähkökitarasoinnut sijoittuivat ulosmenotielle Portlandin kaupungista, kun ympärillä aukesivat keväiset pellot ja yllä sininen taivas. Maisema oli avara ja rauhallinen, koko kauan odotettu matka vielä edessä, seikkailu, mahdollisuus ajaa minne nenä näyttää ja fiilis vie. Johnsonin rauhallinen ääni ja säestävän bändin raukea musisointi loivat täydellisen ääniraidan ympärillä kehittyvälle maisemalle ja oman mielen cowboy-asetuksille.

Matka jatkui, yövyimme välillä pienissä motelleissa ja lähdimme rannikon aamu-usvassa jatkamaan. Kun rantatie sukelsi hetkittäin sisämaan pitkille suorille, sopi kantrikokoelma tunnelmaan tietenkin täydellisesti. Olen oppinut vasta aikuisemmalla iällä rakastamaan ja ymmärtämään kantrilaulujen tarinoiden valtavaa patetiaa. Se on aistikasta pelkistystä ja tarkoituksellista karrikointia, se paketoi yhteisiä kokemuksiamme ymmärrettäviksi paketeiksi. Kantrilaulut kulkevat kuulijan vierellä kuin luotettava ymmärtävä ystävä. Kun baana aukeaa edessä elokuvista tuttuna nauhana, ei Johnny Cashin autostereoista pudottelemaa I Walk The Linea voita mikään.

Mutta lähes kyyneleet kohosivat silmiin, kun jo oltiin koettu San Franciscon sumuinen Golden Gate ja lasketeltiin upeaa rantaa vähän ennen Malibua. Käänsin nupit kaakkoon kun Billy Joelin Honesty lähti soimaan. Tuttuakin tutumpi mahtiballadi kohtasi jyrkkänä kohoavan vuorenrinteen, häikäisevän sinisen meren ja ajatuksen kohta saavutettavasta Los Angelesin kaupungista. Nerokas sävellys, konstailemattoman tunteikas teksti ja Billy Joelin lihaksikas tulkinta - ja se maisema. Veti nöyräksi.

Musiikki koetaan hetkessä, joista jotkut painuvat mieleen ikiajoiksi. Siksi jotkut laulut kohoavat kategoriaan "our song", ja palauttavat joskus vallinneen tunnetilan ja elämäntilanteen pelottavan tarkasti mieleen, vuosikymmenienkin jälkeen.

Ostin reissulta myös kameran. Kuvasin sen muistikortille kolmisen sataa muistoa matkalta. Toiset "matkakuvat" ovat tuolla yksityisellä kovalevyllä, korvien välissä. Sen arkiston selailuun tarvitaan salasana. Vaikka se Honesty.