levymerkki

Viisuja asenteella

Kirjoittanut: Pekka Ruuska

Huh! Hah! Olipahan karkelot!

Viime lauantaina Helsingissä valittiin Suomen euroviisuedustaja Serbian Belgradiin. Olin Teräsbetoni-yhtyeen taustajoukoissa väistelemässä Kulttuuritalon käytävillä singahtelevia geishoja, huppumiehiä ja muita viisumenninkäisiä.

Kun esitimme Osku Ketolan kanssa marraskuussa metallisotureille idean euroviisuihin osallistumisesta, oli tunnelma hiljaisen vaivautunut. Rehellisen rockin lähettiläät kammoksuivat ajatusta playback-soitannnasta ja eurohumusta.

Tarkemmin mietittyään, kukaan ei kiistänyt euroviisujen media-arvoa. Jos musiikkia kerran kansalle tehdään, niin miksei sitten mennä kansan luo. Eikun karsimaan!

Ja hyvinhän siinä kävi. Betonipojilla ei ollut muuta mahdoillisuutta kuin voittaa kisa. Muut vaihtoehdot olisivat olleet pian ilmestyvän levyn kannalta arveluttavia. Bändin historiahan on komea. Kaksi albumia ja lähes 70 000 myytyä levyä.

J.Aholan johdolla Teräsbetoni valloitti aidosti suomalaissydämet ja vaikka Kari Tapio tarjoisikin kovan vastuksen, voitto tuli ja liput Belgradiin varmistuivat.

Jännitys laukesi ja koitti lehdistötilaisuus. Jo kolmeen otteseen lavalla meuhkanneet soturit rojahtivat hervottomina tuoleihin. Salamavalot räiskyivät ja toimittajat aloiittivat ristitulensa:
- Mitä aiotte kertoa Suomesta? - Miten suhtaudutte seksuaalivähemmistöihin? 
- Aiotteko vaihtaa laulun kieltä?

Jätkät olivat ehtineet kietaista pari olutta ja hekottelivat vastauksia kieli poskessa. Osa toimittajista oli haudanvakavia. Peiteltyä paheksuntaa. Joku poistui paikalta.

Seurasin tilannetta sivusta ja hekottelin liiveihini. Warnerin markkinointipäällikkö Jouni Perämaa naurahti pari kertaa vaivautuneesti. Meneekö överiksi? Karkaako Solifer?

Kisoissa, joissa osanottajamaa lähettää edustajakseen kalkkunan, ei ihan heti haittaa, jos malja hetkellisesti läikkyy. Olin salaa ylpeä Teräsbetonin äijistä, jotka vähän reteilivät pressissä. Kamoon. Niin rokkibändin pitääkin.

Itse edustustehtävä hoidetaan kunnialla. Vili, Arto, Jarkko ja Kuokkanen ovat suomalaisia kunnian miehiä, osaavat kätellä ja katsoa silmiin. Mutta jos kunnian mies soittaa rokkia, pitää olla asennetta. Ei pidä lähteä iltapäivälehden toimittajan kyytiin kuin pässi narussa.

Korpilahti here I come!

Kirjoittanut: Pekka Ruuska

Perjantai-iltapäivä toimistolla. Valmistaudun henkisesti viikonloppuun. Kaupassa pitäisi käydä. Jotain hyvää illaksi. Puhelin soi. Tero (Huvi) soittaa:

- Pekka Juha (Tapio) on kipeenä. Lähetkö keikalle Korpilahdelle?
- Siis mitä! Milloin muka?
- Nyt.
- Hä! Nytkö! Mitä sinne on matkaa?
Vilkaisen kelloa.
- Se on muutama kymmenen kilometriä Jyväskylästä alaspäin.

Muistan Korpilahdesta Helenan, ravintolan. Luonnonkauniilla paikalla järvenrannassa sijaitsevan Helenan alakerassa oli yhdeksänkymmenluvulla maan ensimmäinen topless-karaoke. Olimme yläkerrassa keikalla. Shown jälkeen katsoimme alakerran menoa silmät pyöreinä.

- Emmä tiedä Tero. Mä en ole koskenut kitaraan kahteen kuukauteen. Sormetkin ihan pehmeinä.
- Niin.
Mutustelen ajatusta. Hyvästi muheva pihvi, kynttilänvalo ja lasillinen hyvää chileläistä? Tero katkaisee hiljaisuuden:
- Paljonko tarttet miettimisaikaa?

Puolen tunnin päästä olen Lahdentiellä laulukamat auton perässä. Polttelen pikkusikaria ja hymyilen. Olen ottanut pestin helvettiin. Mennä nyt ilman etukäteistiedotusta paikkaan, jonne porukat on tulossa katsomaan platinatason salskeaa laulajapoikaa bändeineen. Ja lavalta löytyykin kurttuinen mies ja kitara.

Ostan Joutsan Huttulasta pari olutta odottamaan keikan jälkeen hotelliin.

Saavun Korpilahdelle. Esiintymisareena löytyy helposti. Kamat autosta sisäään postimerkin kokoiselle lavalle. Soundcheck. Paikallinen portsari kertoo väen tulevan vasta puoliltaöin. Ennen sitä ei kannattaisi aloittaa.

Sitten juhlahetki. Artistiruokailu.
- Mitäs sais olla, hymyilee ystävällinen tarjoilija
- Pitsahan se olla pitää.
Eteeni kannetaan valtava lätty. Rakentelen syödessäni settiä. Tämähän on kuin silloin ennen. Mahtava meno.

Saavun hotellista kievariin viittä vaille puolenyön. Pihalla on autiota ja hiljaista. Taas vanha pelko. Onko siellä ketään? Hymyilevä portsari tervehtii ovella.
- Kyselevät siellä jo. Voi aloittaa heti.

Salissa on viitisenkymmmentä ihmistä. Monet aika hyvässä soosissa. Aloitan shown ja valittelen, ettei Juha päässyt paikalle. Tanssilattialle ilmestyy heti huojuvia pareja. Mikseivät ne vain kuuntele. Korpilahdella on ihmisellä ikävä toisen luo. Missäpä ei.
- Joko soitit Raahvaelin enkelin, kysyy nuori poika hätääntyneenä
- En vielä.
- No hyvä!

Hymyilen taas ja ruksuttelen meluisalle, karulle seurakunnalle rallin toisensa perään. Klap, kla-klap. Spiikatakaan ei oikein kannata, koska kukaan ei kuuntele. Vaikka ovat maksaneet kahdeksan euroa lipusta.

Rafaelin enkeli täyttää lattian äärimmilleen - ja sitten apea hiljaisuus.

- Minä soitan kosketinsoittimia, avautuu kolmekymppinen kaveri tuoppi kädessä, kun laittelen vehkeitä kasaan.
- Vai niin.
- Ihan mitä vaan koskettimilla.
- No mutta sehän on maiiniota.....

Kamat on puolessa tunnissa taas auton perässä. Saavun Hotelli Jämsään, huone 301. Rojahdan kapealle, kovalle sängylle. TV-ssä Nicholas Cage räjäyttelee rekkoja ja lentokoneita. Avaan oluen. Keikka tehty. Hieno homma.

Apuuva!

Kirjoittanut: Pekka Ruuska

IBM järjesti alkuvuodesta 2007 Helsingissä kansainvälisen keskustelutilaisuuden GIO (Global Innovations Online).  Vastaavia tilaisuuksia pidettiin Mumbaissa, Shanghaissa, Lontoossa ja Los Angelesissa. Osallistuin paneelikeskusteluun suomalaisen sisältöteollisuuden edustajana. Edustettuina olivat myös Irc-galleria, Sulake ja Teosto.

Ajatustenvaihdosta mieleeni jäi päällimmäiseksi väittelyni saksalaisen nörtin kanssa siitä, tarvitaanko musiikille enää julkisijayhtiötä. Myspacessa kun saa tuotoksensa julki ja kotisivuille voi perustaa kaupan.

Aika ei riittänyt vakuttamaan saksalaista sitä, että muutakin tarvitaan kuin julkisaattaminen. Hän puolusti pullopostia, kun minä tarjosin kuriiripalveluja. Toki joskus pullo menee perille, mutta useimmiten ei. Artisti ja julkaisu tarvitsevat promootiota ja melskettä ympärilleen. Ainakin siinä on ammattiavun paikka.

Mutta kyllä artisti tarvitsee muutakin. Jokainen päivä Kaiun toimistossa kertoo tästä. Luonani on ehtinyt käydä jo moni artisti, laulunkirjoittaja ja tuottaja tunnustelemassa uusia kuvioitani. Heidän pohdintojaan yhdisitää yksi ja sama teema: miten tästä eteenpäin?

Siihen kysymykseen ei myspace vastaa eivätkä olalletaputukset auta. Luova ihminen kaipaa jotakuta, joka kertoo, missä nyt ollaan, mikä on kunnossa ja mikä ei.

Tiedän mistä puhun, sillä olin vastikään “klinikalla” itsekin. Olen kirjoittanut lauluja seuraavalle levylleni seitsemän vuotta. Olen ollut laiska: vasta alun kolmattakymmentä laulua on kasassa. Olen ollut tuskastunut ja neuvoton. Se ei ole vielä siinä.

Kokenut a&r-henkilö kuunteli lauluni ja esitti arvionsa. Yksi todettiin “helvetin hyväksi” ja kolme muuta kehittelykelpoisiksi. Muut eivät ylittäneet rimaa. Kuulin myös perustelut.

Voisi kuvitella, että olisin masentunut. Mutta ei, olo oli helpottunut, jopa innostunut. Joku sentään sanoi jotakin! Sain tietää, mikä on tilanne ja mikä on urakan laajuus. Loppu on sitten itsestä kiinni.