musiikkikustannus

Sirkushuveja Balkanilta

Kirjoittanut: Pekka Ruuska

Olen nyt toista kertaa mukana Euroviisuissa, kokemassa läheltä tämän valtavan televisiotapahtuman. Tänä iltana yli 100 miljoonaa eurooppalaista istahtaa vastaanottimiensa ääreen kokemaan shown, jota täällä Belgradissa on nyt harjoiteltu kaksi viikkoa aamusta iltaan. Eikä suotta; pelkästään Venäjällä lähetys sijoittuu kolmelle aikavyöhykkeelle.

Valtava määrä harjoituksia tulee ymmärrettäväksi kun touhua paikan päällä seuraa. Kaiken on sujuttava moitteettomasti ja liikkuvia osia riittää. Loppukilpailun 24 maalla on jokaisella omat erikoisreleensä lavalla, yhdellä pyykkinaru, toisella valtava peilikaappi - venäläisillä oma luistinrata esitykseen kuuluvalle maailmanmestaritaitoluistelijalle Jevgeni Plushenkolle! Ja jokainen on maa on pilkuntarkka siitä, että mitään ei satu. Muuten kaveri saattaa saada kilpailuhyödyn. Ja paukut ovat kovia; Venäjän biisin on tuottanut itse Timbaland, jonka huhutaan kuitanneen omasta osuudestaan vaivanpalkkana puoli miljoonaa dollaria. 

Aavistuksen verran pienemmällä budjetilla operoivan Teräsbetonin jermut ovat tehneet nöyrästi töitä oman esityksensä eteen. Päivät ovat pitkiä; harjoituksia, haastatteluja, odottelua. Meikkiä päälle ja meikkiä pois. Mutta kaikki he ovat todenneet reissun olleen ehdottomasti vaivan arvoinen. Onhan jokaisen esiintyjän hauska kokea arkisen kotimaan jyystämisen välissä oikeata suuren maailman meininkiä. Hauska astua huoneeseen, kun vastassa on salamavalojen ja kiiluvien kameransilmien meri.

Musiikillisesti kisa on hämmentävä. Toiset panevat aivan läskiksi, kuten Irlanti kalkkunoineen, kun taas muutamat tarjoavat upeaa laulua ja komeita sävellyksiä. Norjan kappale on mainio pop-sävellys ja Portugalin hitaasti kasvava balladi täyttää vakuuttavasti Belgradin jättimäisen areenan jokaisen sopukan. Ja ilman kotiinpäinvetoa, on todettava, että kyllä myös Teräsbetonin kappale ja esitys kertoo, että kyseessä on aito bändi ja musiikki on naama peruslukemilla tehty. Sen vain aistii heti.

Kaikessa värikkyydessään ja linjattomuudessaankin Euroviisuilla on ehdottomasti paikkansa. Eurooppa tarvitsee tällaisen karnevaalin. Kulttuurisesti ja historiallisesti pirstaleinen maanosa avautuu itselleen, kansoilleen. Minutkin viisut heitti eilen Belgradin vanhaan kaupunkiin ravintolaan, joka oli seissyt siinä 150 vuotta. Tarjoilija suositteli paikallista papumuhennosta, joka oli tavattoman hyvää. Eurooppalainen identiteettini rakentui taas ainakin sen papumuhennoksen verran.

Serbia on ollut uutisissa toki paljon kuluneen vuosikymmenen ajan, mutta nyt vähän totuttua iloisemmissa merkeissä. Ja ainahan näin ison tapahtuman järjestelyistä selviäminen on jokaiselle maalle sulka hattuun. Ja täällä on selvästi päätetty selvitä. Homma toimii.

Eikun peukut pystyyn ja kohti illan finaalia. Huh! Hah!

Korpilahti here I come!

Kirjoittanut: Pekka Ruuska

Perjantai-iltapäivä toimistolla. Valmistaudun henkisesti viikonloppuun. Kaupassa pitäisi käydä. Jotain hyvää illaksi. Puhelin soi. Tero (Huvi) soittaa:

- Pekka Juha (Tapio) on kipeenä. Lähetkö keikalle Korpilahdelle?
- Siis mitä! Milloin muka?
- Nyt.
- Hä! Nytkö! Mitä sinne on matkaa?
Vilkaisen kelloa.
- Se on muutama kymmenen kilometriä Jyväskylästä alaspäin.

Muistan Korpilahdesta Helenan, ravintolan. Luonnonkauniilla paikalla järvenrannassa sijaitsevan Helenan alakerassa oli yhdeksänkymmenluvulla maan ensimmäinen topless-karaoke. Olimme yläkerrassa keikalla. Shown jälkeen katsoimme alakerran menoa silmät pyöreinä.

- Emmä tiedä Tero. Mä en ole koskenut kitaraan kahteen kuukauteen. Sormetkin ihan pehmeinä.
- Niin.
Mutustelen ajatusta. Hyvästi muheva pihvi, kynttilänvalo ja lasillinen hyvää chileläistä? Tero katkaisee hiljaisuuden:
- Paljonko tarttet miettimisaikaa?

Puolen tunnin päästä olen Lahdentiellä laulukamat auton perässä. Polttelen pikkusikaria ja hymyilen. Olen ottanut pestin helvettiin. Mennä nyt ilman etukäteistiedotusta paikkaan, jonne porukat on tulossa katsomaan platinatason salskeaa laulajapoikaa bändeineen. Ja lavalta löytyykin kurttuinen mies ja kitara.

Ostan Joutsan Huttulasta pari olutta odottamaan keikan jälkeen hotelliin.

Saavun Korpilahdelle. Esiintymisareena löytyy helposti. Kamat autosta sisäään postimerkin kokoiselle lavalle. Soundcheck. Paikallinen portsari kertoo väen tulevan vasta puoliltaöin. Ennen sitä ei kannattaisi aloittaa.

Sitten juhlahetki. Artistiruokailu.
- Mitäs sais olla, hymyilee ystävällinen tarjoilija
- Pitsahan se olla pitää.
Eteeni kannetaan valtava lätty. Rakentelen syödessäni settiä. Tämähän on kuin silloin ennen. Mahtava meno.

Saavun hotellista kievariin viittä vaille puolenyön. Pihalla on autiota ja hiljaista. Taas vanha pelko. Onko siellä ketään? Hymyilevä portsari tervehtii ovella.
- Kyselevät siellä jo. Voi aloittaa heti.

Salissa on viitisenkymmmentä ihmistä. Monet aika hyvässä soosissa. Aloitan shown ja valittelen, ettei Juha päässyt paikalle. Tanssilattialle ilmestyy heti huojuvia pareja. Mikseivät ne vain kuuntele. Korpilahdella on ihmisellä ikävä toisen luo. Missäpä ei.
- Joko soitit Raahvaelin enkelin, kysyy nuori poika hätääntyneenä
- En vielä.
- No hyvä!

Hymyilen taas ja ruksuttelen meluisalle, karulle seurakunnalle rallin toisensa perään. Klap, kla-klap. Spiikatakaan ei oikein kannata, koska kukaan ei kuuntele. Vaikka ovat maksaneet kahdeksan euroa lipusta.

Rafaelin enkeli täyttää lattian äärimmilleen - ja sitten apea hiljaisuus.

- Minä soitan kosketinsoittimia, avautuu kolmekymppinen kaveri tuoppi kädessä, kun laittelen vehkeitä kasaan.
- Vai niin.
- Ihan mitä vaan koskettimilla.
- No mutta sehän on maiiniota.....

Kamat on puolessa tunnissa taas auton perässä. Saavun Hotelli Jämsään, huone 301. Rojahdan kapealle, kovalle sängylle. TV-ssä Nicholas Cage räjäyttelee rekkoja ja lentokoneita. Avaan oluen. Keikka tehty. Hieno homma.

Apuuva!

Kirjoittanut: Pekka Ruuska

IBM järjesti alkuvuodesta 2007 Helsingissä kansainvälisen keskustelutilaisuuden GIO (Global Innovations Online).  Vastaavia tilaisuuksia pidettiin Mumbaissa, Shanghaissa, Lontoossa ja Los Angelesissa. Osallistuin paneelikeskusteluun suomalaisen sisältöteollisuuden edustajana. Edustettuina olivat myös Irc-galleria, Sulake ja Teosto.

Ajatustenvaihdosta mieleeni jäi päällimmäiseksi väittelyni saksalaisen nörtin kanssa siitä, tarvitaanko musiikille enää julkisijayhtiötä. Myspacessa kun saa tuotoksensa julki ja kotisivuille voi perustaa kaupan.

Aika ei riittänyt vakuttamaan saksalaista sitä, että muutakin tarvitaan kuin julkisaattaminen. Hän puolusti pullopostia, kun minä tarjosin kuriiripalveluja. Toki joskus pullo menee perille, mutta useimmiten ei. Artisti ja julkaisu tarvitsevat promootiota ja melskettä ympärilleen. Ainakin siinä on ammattiavun paikka.

Mutta kyllä artisti tarvitsee muutakin. Jokainen päivä Kaiun toimistossa kertoo tästä. Luonani on ehtinyt käydä jo moni artisti, laulunkirjoittaja ja tuottaja tunnustelemassa uusia kuvioitani. Heidän pohdintojaan yhdisitää yksi ja sama teema: miten tästä eteenpäin?

Siihen kysymykseen ei myspace vastaa eivätkä olalletaputukset auta. Luova ihminen kaipaa jotakuta, joka kertoo, missä nyt ollaan, mikä on kunnossa ja mikä ei.

Tiedän mistä puhun, sillä olin vastikään “klinikalla” itsekin. Olen kirjoittanut lauluja seuraavalle levylleni seitsemän vuotta. Olen ollut laiska: vasta alun kolmattakymmentä laulua on kasassa. Olen ollut tuskastunut ja neuvoton. Se ei ole vielä siinä.

Kokenut a&r-henkilö kuunteli lauluni ja esitti arvionsa. Yksi todettiin “helvetin hyväksi” ja kolme muuta kehittelykelpoisiksi. Muut eivät ylittäneet rimaa. Kuulin myös perustelut.

Voisi kuvitella, että olisin masentunut. Mutta ei, olo oli helpottunut, jopa innostunut. Joku sentään sanoi jotakin! Sain tietää, mikä on tilanne ja mikä on urakan laajuus. Loppu on sitten itsestä kiinni.