pekkaruuska

Mitäs saisi olla?

Kirjoittanut: Pekka Ruuska

Lähimenneisyydessäni on nyt kaksi konserttikokemusta, joissa esiintyjä lähestyi suuria laulujaan täysin päinvastaisista suunnista. Pari viikkoa sitten koin Bob Dylanin ja eilisiltana Bon Jovin. Dylania olen fanittanut vuodesta -75, Bon Jovia en koskaan. Toisaalta jälkimmäisen Helsingin keikka jokunen vuosi sitten on yksi hurmoksellisimpia rock-juhlia, jossa olen koskaan ollut.

Ja nyt puhutaan yleisön palvelemisesta, asenteesta sitä kuulijaa kohtaan, joka tulee kuuntelemaan suosikkilaulajaansa ja -laulujansa.

Vain ensimmäisellä kerralla, Lontoon Earls Courtissa -81, Bob Dylan on malttanut edes osapuilleen tunnistettavasti esittää omia merkkiteoksiaan. Sen jälkeiset keikat ovat olleet aikamoista tylytystä. Maestro on mumissut ja haukahdellut mikrofoniinsa milloin All Along the Watchtowerinsa ja milloin Blowin In the Windinsä. Sointukierroista ja sieltä täältä erottuvista sanafraaseista on voinut yrittää arvailla, missä klassikossa milloinkin mennään. Ja pakkohan se on myöntää, välillä on ottanut ankarasti kupoliin. "Miksi se tekee tuon minulle? Jos et jaksa laulaa kunnolla, pysy himassa Bob?"

Välillä on myös tuntunut, että kiertuebändissäkin soittaa ties mitä lentojätkiä New Yorkin kadulta. Soitto on horjahdellut kuin humalainen Oikokadulla aamuyöstä. Tästä tosin ei voinut nyt nähdyllä keikalla kyllä urputtaa, se on kohtuuden nimissä todettava.

Entäs Bon Jovi sitten. Hämmästyttävän surkealla äänentoistolla aloittanut jenkkibändi ei paljon arvailtavaa yleisölleen jättänyt. Hittikimaraa suoritettiin läpi niin keskellä tietä kuin ikinä saattoi, uskollisesti ja yllätyksittä. Ovathan ne iskusävelmät hienoja lauluja, pelkistetyn tehokkaita ja hatunnoston arvoisia, mutta silti, jotain pitäisi keksiä kun vuodet ja vuosikymmenet vierivät. Vai onko niin, kuten vieressäni istunut musiikkimarkkinoinnin ammattilainen totesi, että Bon Jovin idea on juuri tämä äärimmäinen ennustettavuus ja turvallisuus. Että yhtye haluaakin olla rockin Holiday Inn, taatusti samanlainen, milloin ja missä päin maailmaa tahansa.

Kumpi sitten on parempi, Bob vai Jon? No kyllä ilman muuta kuitenkin Bob. Kyllä ainakin minä haen musiikin kuuluttajana elävän musiikin kokemukselta ainutkertaisuutta ja artistiltani omapäisyyttä ja ylpeyttä omasta työstään. Vaikka nyt ei puhuttaisi siitä kuuluisasta vaaran tunteesta, niin kyllä artistin kuuluu viedä ja minun vikistä.

Ja kai sekin jostain jotain kertoo, että 67-vuotiaan Dylanin keikalle osti kalliin lipun moni pari-kolmekymppinen ystäväni. Vieläköhän kaunishampainen New Jerseyn poika kiertää maailmaa kahdenkymmenen vuoden kuluttua?
 

Sirkushuveja Balkanilta

Kirjoittanut: Pekka Ruuska

Olen nyt toista kertaa mukana Euroviisuissa, kokemassa läheltä tämän valtavan televisiotapahtuman. Tänä iltana yli 100 miljoonaa eurooppalaista istahtaa vastaanottimiensa ääreen kokemaan shown, jota täällä Belgradissa on nyt harjoiteltu kaksi viikkoa aamusta iltaan. Eikä suotta; pelkästään Venäjällä lähetys sijoittuu kolmelle aikavyöhykkeelle.

Valtava määrä harjoituksia tulee ymmärrettäväksi kun touhua paikan päällä seuraa. Kaiken on sujuttava moitteettomasti ja liikkuvia osia riittää. Loppukilpailun 24 maalla on jokaisella omat erikoisreleensä lavalla, yhdellä pyykkinaru, toisella valtava peilikaappi - venäläisillä oma luistinrata esitykseen kuuluvalle maailmanmestaritaitoluistelijalle Jevgeni Plushenkolle! Ja jokainen on maa on pilkuntarkka siitä, että mitään ei satu. Muuten kaveri saattaa saada kilpailuhyödyn. Ja paukut ovat kovia; Venäjän biisin on tuottanut itse Timbaland, jonka huhutaan kuitanneen omasta osuudestaan vaivanpalkkana puoli miljoonaa dollaria. 

Aavistuksen verran pienemmällä budjetilla operoivan Teräsbetonin jermut ovat tehneet nöyrästi töitä oman esityksensä eteen. Päivät ovat pitkiä; harjoituksia, haastatteluja, odottelua. Meikkiä päälle ja meikkiä pois. Mutta kaikki he ovat todenneet reissun olleen ehdottomasti vaivan arvoinen. Onhan jokaisen esiintyjän hauska kokea arkisen kotimaan jyystämisen välissä oikeata suuren maailman meininkiä. Hauska astua huoneeseen, kun vastassa on salamavalojen ja kiiluvien kameransilmien meri.

Musiikillisesti kisa on hämmentävä. Toiset panevat aivan läskiksi, kuten Irlanti kalkkunoineen, kun taas muutamat tarjoavat upeaa laulua ja komeita sävellyksiä. Norjan kappale on mainio pop-sävellys ja Portugalin hitaasti kasvava balladi täyttää vakuuttavasti Belgradin jättimäisen areenan jokaisen sopukan. Ja ilman kotiinpäinvetoa, on todettava, että kyllä myös Teräsbetonin kappale ja esitys kertoo, että kyseessä on aito bändi ja musiikki on naama peruslukemilla tehty. Sen vain aistii heti.

Kaikessa värikkyydessään ja linjattomuudessaankin Euroviisuilla on ehdottomasti paikkansa. Eurooppa tarvitsee tällaisen karnevaalin. Kulttuurisesti ja historiallisesti pirstaleinen maanosa avautuu itselleen, kansoilleen. Minutkin viisut heitti eilen Belgradin vanhaan kaupunkiin ravintolaan, joka oli seissyt siinä 150 vuotta. Tarjoilija suositteli paikallista papumuhennosta, joka oli tavattoman hyvää. Eurooppalainen identiteettini rakentui taas ainakin sen papumuhennoksen verran.

Serbia on ollut uutisissa toki paljon kuluneen vuosikymmenen ajan, mutta nyt vähän totuttua iloisemmissa merkeissä. Ja ainahan näin ison tapahtuman järjestelyistä selviäminen on jokaiselle maalle sulka hattuun. Ja täällä on selvästi päätetty selvitä. Homma toimii.

Eikun peukut pystyyn ja kohti illan finaalia. Huh! Hah!

Kauan eläköön musavideo!

Kirjoittanut: Pekka Ruuska

Viime viikko säädettiin Teräsbetonin musiikkivideota oikein miehissä ja urakalla. Ja otsikoihinkin päästiin. Torstaisessa tiedotustilaisuudessa oli draamaa ilmassa. Medialle uskalsimme näyttää vain minuutin videon alusta ja sittten alkoi selittely.

Homma meni näin: keskiviikkoiltapäivänä Teräsbetonin Missä miehet ratsastaa-musavideon ohjaaja Pete Veijalainen näytti meille videon raakaversion, jossa osaset alkoivat olla suunnilleen paikoillaan. Veijalainen oli viikkoja aikaisemmin esitellyt meille hurjan käsikirjoituksen, jossa metallisoturit seikkailevat historian eri aikakausissa ja päätyvät tulevaisuuteen.

Riemullisen Spinal Tap -henkinen käsikirjoitus oli hauskaa ja aika railakasta katsottavaa. Mutta nyt kun Teräsbetoni meni voittamaan euroviisukarsinnat, piti saman videon kestää myös eurooppalainen katse. Ja siinä töksähti. Videossa oli mm.kohta, jossa barbaaribändi tulee levy-yhtiöön ja ja rumpali kusaisee neukkarin kukkaruukkuun. Esimerkiksi tämä kohtaus ei jostain syystä tuntunut hyvältä idealta maamme edustusvideossa. Kun taas pojat-on-poikia -hengessä tuollainenhan on oikein mainio kainalaopieruläppä.

No,  viime sunnuntaiaamuna Belgradiin lähti Ylen edustajien mukana siistitty versio, jossa kuitenkin alkuperäistarina on seurattavissa.  Epäilen tosin, että kyllä joku Suomi-kuvan vaalija tuostakin vielä hermostuu, saammepa nähdä.

Täytynee kirjoittaa tulevaisuudessa erikseen musiikkivideoista ihan oma esityksensä. Niistä nimittäin juttua riittää. Musavideoiden teettäminen on riskipeliä karummasta päästä. Se on tämän työn hankalimpia alueita, jossa pettymys on usein seuranamme.

Teräsbetonin edustusvideon ohjannut Pete Veijalainen ei ole selliaisia tarjonnut, vaikka useampi raina on jo yhdessä tehty. Miehen kärsivällisyyttä ja työmoraalia sopii ihailla.

Tänään ilmestyy Teräsbetonin korskea levy Myrskyntuoja ja kohuvideokin pääsee kanaville.

Viisuja asenteella

Kirjoittanut: Pekka Ruuska

Huh! Hah! Olipahan karkelot!

Viime lauantaina Helsingissä valittiin Suomen euroviisuedustaja Serbian Belgradiin. Olin Teräsbetoni-yhtyeen taustajoukoissa väistelemässä Kulttuuritalon käytävillä singahtelevia geishoja, huppumiehiä ja muita viisumenninkäisiä.

Kun esitimme Osku Ketolan kanssa marraskuussa metallisotureille idean euroviisuihin osallistumisesta, oli tunnelma hiljaisen vaivautunut. Rehellisen rockin lähettiläät kammoksuivat ajatusta playback-soitannnasta ja eurohumusta.

Tarkemmin mietittyään, kukaan ei kiistänyt euroviisujen media-arvoa. Jos musiikkia kerran kansalle tehdään, niin miksei sitten mennä kansan luo. Eikun karsimaan!

Ja hyvinhän siinä kävi. Betonipojilla ei ollut muuta mahdoillisuutta kuin voittaa kisa. Muut vaihtoehdot olisivat olleet pian ilmestyvän levyn kannalta arveluttavia. Bändin historiahan on komea. Kaksi albumia ja lähes 70 000 myytyä levyä.

J.Aholan johdolla Teräsbetoni valloitti aidosti suomalaissydämet ja vaikka Kari Tapio tarjoisikin kovan vastuksen, voitto tuli ja liput Belgradiin varmistuivat.

Jännitys laukesi ja koitti lehdistötilaisuus. Jo kolmeen otteseen lavalla meuhkanneet soturit rojahtivat hervottomina tuoleihin. Salamavalot räiskyivät ja toimittajat aloiittivat ristitulensa:
- Mitä aiotte kertoa Suomesta? - Miten suhtaudutte seksuaalivähemmistöihin? 
- Aiotteko vaihtaa laulun kieltä?

Jätkät olivat ehtineet kietaista pari olutta ja hekottelivat vastauksia kieli poskessa. Osa toimittajista oli haudanvakavia. Peiteltyä paheksuntaa. Joku poistui paikalta.

Seurasin tilannetta sivusta ja hekottelin liiveihini. Warnerin markkinointipäällikkö Jouni Perämaa naurahti pari kertaa vaivautuneesti. Meneekö överiksi? Karkaako Solifer?

Kisoissa, joissa osanottajamaa lähettää edustajakseen kalkkunan, ei ihan heti haittaa, jos malja hetkellisesti läikkyy. Olin salaa ylpeä Teräsbetonin äijistä, jotka vähän reteilivät pressissä. Kamoon. Niin rokkibändin pitääkin.

Itse edustustehtävä hoidetaan kunnialla. Vili, Arto, Jarkko ja Kuokkanen ovat suomalaisia kunnian miehiä, osaavat kätellä ja katsoa silmiin. Mutta jos kunnian mies soittaa rokkia, pitää olla asennetta. Ei pidä lähteä iltapäivälehden toimittajan kyytiin kuin pässi narussa.

Korpilahti here I come!

Kirjoittanut: Pekka Ruuska

Perjantai-iltapäivä toimistolla. Valmistaudun henkisesti viikonloppuun. Kaupassa pitäisi käydä. Jotain hyvää illaksi. Puhelin soi. Tero (Huvi) soittaa:

- Pekka Juha (Tapio) on kipeenä. Lähetkö keikalle Korpilahdelle?
- Siis mitä! Milloin muka?
- Nyt.
- Hä! Nytkö! Mitä sinne on matkaa?
Vilkaisen kelloa.
- Se on muutama kymmenen kilometriä Jyväskylästä alaspäin.

Muistan Korpilahdesta Helenan, ravintolan. Luonnonkauniilla paikalla järvenrannassa sijaitsevan Helenan alakerassa oli yhdeksänkymmenluvulla maan ensimmäinen topless-karaoke. Olimme yläkerrassa keikalla. Shown jälkeen katsoimme alakerran menoa silmät pyöreinä.

- Emmä tiedä Tero. Mä en ole koskenut kitaraan kahteen kuukauteen. Sormetkin ihan pehmeinä.
- Niin.
Mutustelen ajatusta. Hyvästi muheva pihvi, kynttilänvalo ja lasillinen hyvää chileläistä? Tero katkaisee hiljaisuuden:
- Paljonko tarttet miettimisaikaa?

Puolen tunnin päästä olen Lahdentiellä laulukamat auton perässä. Polttelen pikkusikaria ja hymyilen. Olen ottanut pestin helvettiin. Mennä nyt ilman etukäteistiedotusta paikkaan, jonne porukat on tulossa katsomaan platinatason salskeaa laulajapoikaa bändeineen. Ja lavalta löytyykin kurttuinen mies ja kitara.

Ostan Joutsan Huttulasta pari olutta odottamaan keikan jälkeen hotelliin.

Saavun Korpilahdelle. Esiintymisareena löytyy helposti. Kamat autosta sisäään postimerkin kokoiselle lavalle. Soundcheck. Paikallinen portsari kertoo väen tulevan vasta puoliltaöin. Ennen sitä ei kannattaisi aloittaa.

Sitten juhlahetki. Artistiruokailu.
- Mitäs sais olla, hymyilee ystävällinen tarjoilija
- Pitsahan se olla pitää.
Eteeni kannetaan valtava lätty. Rakentelen syödessäni settiä. Tämähän on kuin silloin ennen. Mahtava meno.

Saavun hotellista kievariin viittä vaille puolenyön. Pihalla on autiota ja hiljaista. Taas vanha pelko. Onko siellä ketään? Hymyilevä portsari tervehtii ovella.
- Kyselevät siellä jo. Voi aloittaa heti.

Salissa on viitisenkymmmentä ihmistä. Monet aika hyvässä soosissa. Aloitan shown ja valittelen, ettei Juha päässyt paikalle. Tanssilattialle ilmestyy heti huojuvia pareja. Mikseivät ne vain kuuntele. Korpilahdella on ihmisellä ikävä toisen luo. Missäpä ei.
- Joko soitit Raahvaelin enkelin, kysyy nuori poika hätääntyneenä
- En vielä.
- No hyvä!

Hymyilen taas ja ruksuttelen meluisalle, karulle seurakunnalle rallin toisensa perään. Klap, kla-klap. Spiikatakaan ei oikein kannata, koska kukaan ei kuuntele. Vaikka ovat maksaneet kahdeksan euroa lipusta.

Rafaelin enkeli täyttää lattian äärimmilleen - ja sitten apea hiljaisuus.

- Minä soitan kosketinsoittimia, avautuu kolmekymppinen kaveri tuoppi kädessä, kun laittelen vehkeitä kasaan.
- Vai niin.
- Ihan mitä vaan koskettimilla.
- No mutta sehän on maiiniota.....

Kamat on puolessa tunnissa taas auton perässä. Saavun Hotelli Jämsään, huone 301. Rojahdan kapealle, kovalle sängylle. TV-ssä Nicholas Cage räjäyttelee rekkoja ja lentokoneita. Avaan oluen. Keikka tehty. Hieno homma.