Reckless Love suk(k)uloimassa Sunset Stripillä

 
 

Kirjoittanut: Pekka Ruuska

En olisi halunnut vielä lähteä! Vaikka Suomessa odottaa purjevene vesillelaskua ja kesä on alkamassa. Kaksi viikkoa Los Angelesissa meni lentämällä. Koko reissun aihe ja syy oli Reckless Love, tuo riemastuttava nelikko, jonka kanssa me Kaiussa olemme tehneet jo kolmisen vuotta töitä. 

Recklessin kannalta retken merkitys oli suuri. Reissun suurin anti tuli ikäänkuin kaupanpäällisenä. Varsinaisesti olimme nimittäin tekemässä musiikkivideota ja ottamassa valokuvia. Se että kaksi keikkaakin järjestyi, oli mukava lisä. Ja varsinkin niistä syntynyt sutina..

Myönnettääköön nyt, että olin vähän skeptinen sen suhteen, miten suhtaudutaan bändiin, joka tulee Suomen Kuopiosta Sunset Stripille - siis juuri sinne, jossa mötleycruet ja kissit ovat oikeasti pyörineet varttivuosisata sitten. Ja jossa tänäkin päivänä pyörii Steel Pantherin johtama eghties rock -bändien leegio.

Jouduin yltiörealismini ja suomalaisen mamouteni kanssa jälleen häpeään. Recklessiin suhtauduttiin aivan kerrassaan mahtavasti, innostuneesti ja arvostaen. Missä tahansa kuljimmekin, bändi todellakin herätti huomiota, ihmiset kuvauttivat itseään heidän kanssaan keskellä Hollywoodia ja mitä kaikkea.

Menimme Ollin kanssa rautakauppaan ostamaan spray-maalia videota varten. Kaupan kassatyttö lähti salamana kipittämään mukaamme neuvomaan, mistä maalia saa, ja selitti samalla Ollia lumoutuneena tapittaen, kuinka hän on kova Mötley Crue -fani.

Molemmat keikat, Viper Roomissa ja SIR Studiolla, loksauttivat paikallisia leukoja rinnuksille. Paljastui, että kyllä kasaribändejä Stripillä riittää, mutta ei tällaisia, joilla on omia meneviä biisejä ja jotka soittavat näin verrattoman moitteettomasti.

Viikko keikkoineen, stilli-sessioineen ja Salton Sean -autiomaan videokuvauksineen oli todella työntäyteinen. Tehtäväni luokkaretken opena oli helppoa, koska rokkarimme saapuivat aina sovittuna aikana hotellin eteen, olipa lähtö sitten kuinka epäinhimmilliseen aikaan hyvänsä. Paitsi kun piti ehtiä paluulennolle, mutta siihenkin oli hyvä syy.

Oikeastaan syy oli se, että kun kotimatkaa edeltävälle työpäivälle tuli mittaa 18 tuntia, ja vielä sen jälkeen piti ehtiä House Of Bluesiin Steel Pantherin keikalle, yö jäi reiluun tuntiin.

Mutta keikalle kannatti jaksaa, koska hetikohta kun miehemme olivat saapuneet House Of Bluesin saliin, bongasi Steel Pantehrin solisti Michael Starr bändimme yleisön joukosta spottivaloineen kaikkineen. Eikä siinä vielä todellakaan kaikki. Pari biisin päästä samainen Starr kutsui Recklessit lavalle! Miehemme hyppäsivät empimättä panttereiden puikkoihin ja bändit vetivät yhdessä Van Halenin Panaman, komeasti ja ryhdikkäästi.

Yleisö todella hurrasi ja vedon jälkeen kaikkien Recklessien ympärillä pörräsi jos jonkinlaista pitkäsäärtä. Manasin omat genrevalintani maan rakoon. Flanellipaita ei koskaan tule pärjäämään kysnsisaksilla tuunatulle bänditeepaidalle.

Saatuani työn sankarit takaisin kotimaan koneeseen, jäin itse vielä säätämään kaikenlaista vierailun synnyttämää.

Minua kehotettiin soittamaan sinne ja soittamaan tänne. On oma taiteenlajinsa arvioida paikallista innostujaa. Onko kyseessä kukkeimmat päivänsä nähnyt bändäri vai onnemme avainten haltija? No, joka tapauksessa pääsin juttelemaan järeisiinkin pöytiin ja homma näyttää bändin kannalta hyvältä.

Pelkäsin, että tulemme myymään jääpaloja eskimoille, mutta ei. Sunset Stripillä ei tunnu olevan nyt uutta kunkkua eighties/hair/glam -rintamalla. Ja paikalliset ihan oikeasti vakuuttavat tahot saivat uskomaan, että nyt on panostamisen hetki. Bändiin siis uskotaan siellä, missä tajutaan isojen hiusten, tiukkojen vastsalihasten ja raskaiden kaulakorujen ikiaikainen viesti. No okei - hyvien laulujen myös.

Reckless Loven Olli, Jalle, Pepe ja Hessu ovat työteliäitä kunnon miehiä. He ovat tehneet tätä bändiä eri vaiheissaan jo niin kauan, että pian on elonkorjuun aika.

Mutta ei aivan vielä. Amerikka on iso maa ja tietä riittää.

Tikkurila By Night

 
 

Kirjoittanut: Pekka Ruuska

Tämä viime syksynä harvahkosti päivittämäni blogi oli vuoden päivät nähtävänä myös Iltalehden sivuilla. Poistatin sen sieltä. Kun sijoitut blogistina Tami Tammisen, Mattiesko Hytösen ja Eija-Riitta Korholan väliin, tuntuu vähän erikoiselta puhua Kaiku Entertainment -näkökulmasta. Ja juuri siltä paikalta, pienen musiikkiyhtiön toimarin Ikea-tuolilta halua tässä tarkastella maailmaa.

Perjantaina taistelin itseni iltayhdeltätoista ylös leposijani lämmöstä jalkautuakseni Vantaan kaupungin Tikkurila-nimiseen taajamaan. Siellä sijaitsee helvetin esikartano nimeltä Shamrock. Ennen paikka tunnettiin pitkään Calypsona. Puolilta öin luvassa oli Juha Tapion keikka. Tulin nuuskimaan tunnelmaa puolisen tuntia ennen h-hetkeä.

Paikalla oli runsaasti väkeä. Karaoke möyrysi lasinkilinän taustalla. Runsaat leidit purjehtivat pareina ravintolasalin laidalta toiselle. Suhkuverhorengasedustajan näköinen mies himonussijanviiksissään ja ruskeassa pikkutakissaan yritti saada vaalealta rouvalta lupaa ostaa tälle drinkkiä. Sinnikäs pehmitys toi lopulta päännyökkäyksen.

Mutta sitten lavalla alkoi tapahtua. Keikka jyrähti käyntiin väkevästi ja katseet kääntyivät estradille. Muutamat lähtivät tunkemaan paritanssiasetelmassa tungokseen kyynärpäät vaarallisesti tanassa.

Viimeksi näin Juhan keikalla Töölön kirkossa yksinään akustisen kitaran kanssa. Silloin tunnelma perustui hiljaisuuteen. Täysi sali eli hiiskumatta mukana. Shamrockiin oli kaivettu toiset kalut pakista. Oli välkkyvää valoa ja volyymiä, ja hittiä hitin jälkeen. Vaikka olen tätä uraa läheltä seurannutkin, oli hämmästyttävää taas havaita, kuinka paljon yleisön hyvin tuntemia kappaleita hän on ehtinyt kirjoittaa. Ja vain vajaan kymmenen vuoden aikana.

Nyt viimeistään tuli nähtyä, että nämä radioaalloilta niin tutut laulut todella toimivat myös näin, vielä levyversioitakin huomattavasti rotevampina rymistelyinä. Erityisesti kitaristi Jaakko Kääriäisen häpeilemätön mellastus teki terää. Eikä Shamrockin viinanhuurun ja parinmuodostusagendan hallitsemassa yössä mikään herkistely tulisi kysymykseenkään. Urku auki ja menoksi. Kysykää vaikka Popedalta.

Lämpimän hymyn toi huulilleni myös se, kuinka Juha Tapiosta on tullut Tähti. Hyvän kotikasvatuksen saanut, ujohko ylistarolainen seurakuntanuori on kasvanut laulujensa myötä suvereeniksi artistiksi, aikuiseksi mieheksi, joka uskaltaa näyttää sen, että hyvältä tuntuu. Seistä vaikka X-asennossa monitorien päällä, värivalojen loisteessa, desibelimimyrskyn hellässä sylissä, kun eturivin daamit räpsivät kuvia ja ojentelevat jäseniään kohti - hänen laatimansa värssyt huulillaan.

Sellaista on mukava katsoa yleisöstä. Tähtiä me haluamme. Siitähän tässä illan tullen on kysymys.

Ajelin kotiin kantakaupunkiin ja ajattelin monikasvoista Suomea – ja pääkaupunkiseutua. Kuinka nopeasti maailma kapeutuu, jos vain kulkee elämässään Liisankatua eestaas.

Kiitos Tikkurila ja Shamrock. Eikun ylös, ulos ja keikalle!

Minä, minä, minä

 
 

Kirjoittanut: Pekka Ruuska

Jos vuodenvaihdekaan ei saa uinuvaa blogistia näppiksen ääreen, sitten ei mikään. 

Päättynyttä vuotta voisi muistella pop-tapahtumien valossa, mutta sen tekee niin moni muukin, että minäpäs poimin koko vuodesta ainoastaan yhden ainoan keskustelun, joka sekin käytiin aivan vuoden viimeisinä päivinä.

Isännöin vaimoineni illallistapaamista. Vieraanamme oli Suomessa erittäin merkittävän uran tehnyt säveltäjä ja levytuottaja puolisoineen. Hän kertoi olleensa äskettäin puheissa takavuosina tuottamansa hyvin kuuluisan artistin kanssa. Yhteistyö oli jo aikaa sitten päättynyt, enemmän tai vähemmän hyytyneissä tunnelmissa. Menestynyt parivaljakko vain lopetti työskentelynsä, artistin aloitteesta, ilman jäähyväispuheita tai mutkistuneen tilanteen purkua. Tuottajakonkari oli tästä selvästi pahoillaan, vielä ajan päästäkin. Mutta nyt, kun he sattumalta olivat taas puheissa, artisti oli ollut kuin mitään hankausta ei koskaan olisi ollutkaan. Jatkoi muina miehinä siitä, mihin aikanaan jäätiin.

Keskustelu polveili ja johtui lopulta narsismiin, itsekeskeisyyteen, joka väistämättä tuntuu seuraavan menestyjää kuin vatsatauti Intian matkaajaa - sillä erotuksella, että aivan joka ikinen Intiaan matkustava ei saa vatsatautia.

Samuli Putro sanoi sen kerran sattuvasti radiohaastattelussa Zen Café -kiertueen jälkeen: "Kun sitä on juuri palannut kiertueelta, jossa turvamiehet ovat raivanneet tietä popparin edestä lavalle mennessä, on vaikea ymmärtää, mikseivät ihmiset lakoa Itäkeskuksen Citymarketissa, kun lähestyn tomaattitiskiä."

Itse sanoin mielipiteenäni, että artisti ei olisi artisti, yleisölleen kiinnostava, reunakas, erilainen, jollei hän repisi itseään irti lammasmaisuudesta ja hyvien tapojen tavallisuudesta. Lausuin omana periaatteenani, että itsekeskeisyys, joskus jopa suoranainen kusipäisyys saa minun puolestani kasvaa suorassa suhteessa artistin substanssiin, ominaispainoon.

Seurue pyöritteli päätään. Miksi pitää olla kusipää, kyseltiin. Ei tietenkään pidä, myöntelin. Jankkasin yhtälöni puolesta. Ensin on unelma, kiihkeä unelma. Sitten on kova, joskus vuosienkin pusku ja yritys. Jos sitten seuraa menestys, tulee julkinen huomio - ja raha. Tämä kaikki on liikaa pienelle ihmiselle. "Itse vierestä seuranneena voin kertoa, että menestys ei ole jättänyt kenenkään persoonaa koskettamatta", jyrisin tavoitellen ääneeni jylhyyttä.

Luettelin rakastettuja artisteja meiltä ja maailmalta, joita luonnehdittaessa ensimmäinen mieleentuleva adjektiivi ei ole "kiva". Laajensin menestyjiin liikemaailmassa, Hjallikseen ja muihin omaa kuvaansa mediassa luontevasti katseleviin, jotka aina pyydetään jonenikuloimaan joka paikkaan, koska sitä edgeä löytyy.

Ei mennyt läpi. Seurue ei niellyt armollisuuttani omaa napanöyhtäänsä tutkivalle taiteiljuudelle, vaan vaati ryhdikkäästi artistiltakin hyvää käytöstä ja selkeyttä suhteissa läheisiin ihmisiin. Tapojeni vastaisesti en käynyt enempää vänkäämään, olinhan isäntäkin. Muistelin popparivuosiani, pyörittelin Meukowia lasissani ja mietiskelin oikeassaolijan yksinäistä osaa.

Kolme vuotta beibisteppejä steppaillen

Kirjoittanut: Pekka Ruuska

Tasan kolme vuotta sitten aloitin yrittäjäntaipaleeni musiikkibisneksessä. Noihin aikoihin toimittaja Miki Wallenius kirjoitti Markkinointi ja mainonta -lehdessä firmastamme jutun, jonka kuvassa makasin reteästi kahvihuoneemme sohvalla ja sanoin kuvatekstissä: "Saa nähdä osaanko lukea muuttuvan bisneksen peliä oikein?"

Mitä sitten on tapahtunut firmallemme ja musiikkitoimialalle näinä kolmena vuonna? No, ainakin firma on pystyssä! Ja niin on toimialakin.

Me olemme edenneet varovaisin askelin ympärillemme katsellen. Taloutemme olemme perustaneet kumppanuuksiin ja tarkkaan kuluseurantaan. Ideana on koko ajan kuitenkin ollut kasvaa, eikä päätyä kotikonttorista pyöritetyksi yhden hengen ammatinharjoittamiseksi. Ja kasvettu on. Nyt meitä on jo yhdeksän henkeä tuottamassa levyjä, äänittämässä, laskemassa palkkoja, myymässä keikkoja, etsimässä lauluja levyille. Jokaisella on hommansa.

Liikevaihtokin on kasvanut, mutta verkkaisesti. Erityisen selkeästi on ollut havaittavissa, että neljästä bisneksestämme kaksi, keikkojen myynti ja musiikkikustantaminen, ovat todellisia matalan katteen toimintoja. Liikevaihtoa kertyy, mutta maksamakkaraa leivän päälle tulee läpikuultavan ohuita siivuja. Pinnaa kysytään. Kysytään sitkeyttä ja sitä, mikä minulle on puristuksen takana: malttia.

Mikä on ollut parasta ensimmäisessä kolmessa vuodessa? Ehdottomasti nuorten ihmisten innostus ja halu sitoutua yhteiseen päämääräämme. Konkarina ja joukon vetäjänä olen saanut valtavasti energiaa uusien lahjakkaiden ihmisten innokkuudesta ideoida ja kehittää toimintaamme. Olen saanut heistä konkreettista henkilökohtaista apua ja voinut keskittyä tärkeimpään - itse musiikkiin.

Katse tässä tärkeimmässä on ollut  artistivalmennuksessa, joka on ottanut yhä suuremman roolin omassa työssäni. Olemme pyrkineet siihen, että markkinoille tullaan hyvin valmistautuneena. Tähän on tavallaan liitynyt myös kansanopisto HEO:n kanssa toteutettu yhdeksän kuukauden lauluntekijälinja, josta on nyt menossa jo toinen innosta värisevä vuosikurssi. Vaikka aloitin lauluntekovalmennuksen vähän epäillen, olen huomannut uppoutuvani hommaan vähän liiankin suurella sydämellä.

Entäs miltä näyttää itse musiikkibisneksessä? Tuntuu, että laskevien cd-myyntien pahin taivasteluvaihe olisi nyt ohitettu ja arka luottamus äänitetyn musiikin myymiseen tulevaisuudessakin alkaisi voittaa. Yhä useampi uskoo siihen, että Spotify Premiumin kaltaiset järjestelmät todella yleistyvät ja musiikista tulee vähitellen veron tai sähkölaskun tyyppinen automaattimaksu. Ja vaikka per esitys maksettava korvaus muuttuu murto-osaan nykyisestä, tulee kertolaskun kertojaksi niin iso luku, että koko talous ehkä jopa kasvaa. Kukaan ei tiedä, kuinka kauan tähän autuuteen menee.

Mutta tuntuu siltä, että aikatauluilla ei ole väliä. Musiikin esittämiseen ja tallentamiseen liittyy edelleen niin voimakas vetovoima, että mukana halutaan olla, melkein hinnalla millä hyvänsä. Uusia tulijoita tuntuu riittävän, tottakai artisteiksi, mutta myös taustajoukkoihin. Aina vaan on coolia olla töissä musabisneksessä. Siinä on jotain, joka lempeästi hymyilyttää konkaria.

Seuraavat kolme vuotta ovat alkuperäisen suunnitelman mukaisesti ratkaisevia. Emme halua jäädä kumppanuuksiimme nojaavaksi isojen alihankkijaksi, vaan nousta yhä selvemmin omaa julkaisupolitiikkaansa toteuttavaksi musiikkiyhtiöksi. Uskon, että oma "juniorityömme" tuottaa tulevina vuosina hienoja tuloksia, vahvalle pohjalle rakentuvia artistitarinoita, jotka tuottavat iloa kuulijoille pitkään. 

Ja vielä: mieltä lämmittävän moni kysyy, että mites se sun oma levy? Jo vitsiksi muodostunut hanke, oma kiinalainen demokratiani, on yhtä verevässä vaiheessa, kuin on ollut viimeiset kymmenen vuotta. 

Eli tulossa aivan kohta. Ja tähän hymiö.

Vastustamaton Veloso

 
 

Kirjoittanut: Pekka Ruuska

Caetano Veloso rekisteröityi tajuntaani vasta kolmisen vuotta sitten. Olin New Yorkissa, ja tämä brasilialainen lauluntekijä ja trubaduuri oli juuri esiintynyt hotellini kulman takana Carnegie Hallissa. New York Times kirjoitti konsertista laajan haltioituneen arvostelun. Mutta sitten Veloso unohtui lukemattomien tsekattavien artistien jonotuslistalle. Kunnes tuli tieto Helsingin konsertista ja kymmenen vuoden odotuksesta saada mies Suomeen.

Ja kun konsertti oli ohi, onnittelin vuolaasti itseäni. Olin kokenut jotakin, joka taas avasi latua musiikin ymmärtämisen umpihankeen; näinkin sen voi tehdä!

Brasilialaisen musiikkiperinteen tietämykseni on aika besamemucho-pohjalla, mutta silti hämmästelin, kun seitsemääkymppiä lähentelevän solistin taustalle asteli kolmen nuorehkon rokkiäijän normitrio: sähkökitara, basso, rummut.

Tavasta, jolla Veloso ja bändi saattoivat epäilykseni häpeään, muodostuikin itselleni konsertin juju. Rokkitrio ei ole seurannut Velosoa Helsinkiin päättyneellä maailmankiertueella säästö- vaan taidesyistä. Pieni yhtye soitti itsensä yleisön sydämiin. Se ei pyrkinyt meluamaan ja rokkaamaan, vaan soitti vähiä soittimiaan niukasti ja aistikkaasti, antaen joka surinalle ja kilahdukselle merkityksen. Merkityksen, joka aina tuki solistia, antoi tilaa hänen sokeritoppavuoren kokoiselle karismalleen ja upealle lauluäänelleen.

Niin karisma, sitä sai Kultsalla taas kerran ihmetellä. Yleisö oli polvet aladobina Veloson edessä, ennen kuin sanaakaan oli sanottu tai ääntäkään päästetty. Ryppyisessä pikeepaidassa esiintynyt maailmanmies huokui itsevarmuutta ja suvereniteettiä. Sellainen voima virtaa konsertissa yleisöön. Porukka lähti Kultsalta kuin sähköauto latauspisteestä.

Yhtä lukuun ottamatta kaikki laulut laulettiin kielellä, jota en ymmärtänyt, enimmäkseen portugaliksi. Tottahan se haittasi – kai – mutta jokatapauksessa yllättävän vähän. Pelkkä tieto siitä, että laulaja on ollut itsepäinen ja poliittinen koko uransa, yhdistyneenä hänen heittäytyviin tulkintoihinsa, riitti välittämään väkevää tunnetta kuulijalle. Jäin taas pohtimaan, kuinka laulu ihmistä koskettaa. Jumitan itse usein sanoihin, niiden määriteltyihin merkityksiin ja aivojen tiedolliselle puolelle. Vaikka lauluissa on sanat, kyllä niiden tehtävä on olla myös osa musiikkia ja tunnetta – ilman merkityksiä. Tässä piilee yksi laulun kiehtovimmista mysteereistä. Veloso kirkasti sen jälleen kerran. Olisin voinut lähteä hänen rinnalleen barrikadeille. Portugaliksi.

Käykää ihmiset konserteissa! Muuallakin kuin Stingissä tai AC/DC:ssä. Vaikka kuuntelen musiikkia ammatikseni joka päivä, saan kovan luokan säväreitä, kun saan lähdettyä elävän musiikin äärelle, musiikin, joka jossain päin maailmaa on saanut siivet. Caetano Veloso oli elämys, joka toivottavasti koetaan Suomessa uudestaan, ennenkuin kymmenen vuotta on taas kulunut.